27.07.-03.08.2002 järjestettiin vuotuinen WIMA-ralli Tsekin tasavallassa, Rozmitalin kylässä n. 85km Prahasta lounaaseen. LBC:n tyttöjä oli mukana 13 edustamassa Suomea. Tässä minun tarinani.

Vähän ennen lähtöä kaikki tuntui olevan meidän ryhmämme lähtöä vastaan. Olimme lähdössä kuuden tytön voimin samaa matkaa lautalla 25.07. Rostockiin. Ennen lähtöä kaksi pyörää joutui viime tipassa korjaukseen, ja toinen ei tuntunut tulevan kuntoon millään. Viime hetken uutisia Marjutin pyörästä odotellessa, aamulla 25.07., lauttayhtiöstä soitettiin että lautta on myöhässä ja lähtee vasta seuraavana aamuna, perjantaina 26.07.! Kaiken häslingin jälkeen pääsimme sitten kuitenkin matkaan ja viivästyksestä johtuen Marjutinkin pyörä ehdittiin saada kuntoon. Saavuimme Rostockiin innokkaina lauantai-aamuna noin kello 06.30. Ja samana päivänä piti ehtiä perille asti!

Rostock-Rozmital, aikaa käytettävänä n. 14 h

Heti alkumatkasta ajoimme ohi ruotsalaissiskoista. Viisi naista ajoivat Rostockista samaa reittiä ja pyssäilivät samoilla Rasthofeilla, sama oli heilläkin suunta. Menomatka sujuikin vauhdilla, ruuhkia ei ollut ja keli suosi. Ainoa takaisku oli jonkun verran sympatiaa ja omaa varovaisuutta herättävä onnettomuus, joka oli tapahtunut yhdelle ruotsalaistytöistä Berliinin ja Dresdenin välillä. Jälkeenpäin saimme onneksi kuulla, ettei hänelle ollut käynyt pahasti, ainoastaan pyörälle (mikä on tietenkin tragedia sekin).

Olimme jo ajoissa iltapäivällä, neljän maissa, rajan lähellä Dresdenin kohdilla. Jipii, enää vajaat 300km! Voiton tunnelma haihtui aika nopeasti, kun huomasimme miltä valtatieksi tulkitsemamme ja nopeimmaksi etukäteen katsomamme reitti näytti. Vaikka emme ajaneet harhaan kuin kerran emmekä silloinkaan pahasti, tuntui ettei matka etene ollenkaan. Jyrkkää mäkeä alaspäin - mutka, mutka, mutka...hur hur.. 20-50km/h. Taajama laaksossa, 40-50km/h. Jyrkkää mäkeä ylöspäin - mutka, mutka, mutka.. hur hur.. 20-50km/h. Lähes kilometri tasaista peltoaukeaa 80km/h ja taas sama uudestaan. Huhheijaa.

Taas tulee viitta Plzeniin, jokos se nyt on lähellä... ai, 2 km lähempänä kuin viimeksi. Tällä välillä ajettiinkin sitten tauotta ja seurattiin auringon asennosta, josko pimeä olisi tulossa niskaan pian. Eihän tuo pimeässä ajaminen noin muuten, mutta Tsekkiläiset opasteet olivat hivenen pienehkön kokoisia ja keskimäärin aika hyvin puskissa, niin että perille löytäminen olisi voinut olla haastavaa. Lisäksi iltakaste oli aika voimakas ja teiden pinta hivenen heikohko.. 9 kilometriä ennen Plzeniä osa ajajista pyysi jo armoa ja venyteltiin hetki niskoja ja muita jämähtäneitä jäseniä ja soitettiin muille, perillä jo olleille suomalaistytöille josko periltä saisi ruokaa kun ei oikein uskaltaisi pitää syömistaukoa, kello oli jo vaikka mitä. Puhelin pätki mutta niin se Eija kai sanoi että saa.

Taas jatkettiin.. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme ensimmäisellä yrittämällä Plzenin läpi oikealle tiellekin. Rozmital löytyi, ja tankatessa näytti että aurinko laskee NYT. Leirintäalueen ei pitäisi olla kaukana. Onneksi oli vähän tarkempi kartta ollut netissä ja oli jo etukäteen tullut katsottua missä se alue on. Hitto, sehän on kaukana kylältäkin vielä.. mennääs tytöt, siellä on ruokaa ja sitten ei tarvii enää ajaa! Viimeisissä mutkissa alkoi jo hämärtää, mutta nyt leirintäalue näkyi jo.

Pysäköitiin pyörät pihaan ja astuttiin sisään rekisteröitymään ja kukas sieltä tulla tupsahti: Suzi oli ollut niin huolissaan meidän ehtimisestä että singahti heti paikalle huojentuneena halailemaan! Täytyy sanoa että taidettiin olla yhtä huojentuneita itsekin. Muut olivat kai ymmärtäneet olla enemmänkin huolissaan, me kun koko ajan oltiin ihan varmoja että aikaa on vaikka kuinka :). Rekisteröinnissä kesti ehkä 15 minuuttia mutta ulos tullessamme oli jo säkkipimeää. Paljon tarkemmalle ei olisi saapumisemme voinut mennä. Sitkeät ja kovapeppuiset kuskimme Riitta, Tina, Marjut, Auri, Eini ja minä olimme saavuttaneet määränpään - onneksi takaisin ei ole noin kiire (no, niinhän minä luulin..)!

WIMA-ralli

Viikko Tsekeissä kuluikin rattoisasti. Niin ruoka kuin olutkin oli halpaa ja ihmiset ystävällisiä. Järjestelyt oli hoidettu vallan mainiosti ja vaikka kaikista hollantilaisista ja saksalaisista ei pidettykään niin monia ihania ihmisiä tavattiin ja tutustuttiin. Kirstikin löytyi oltuaan yhden vuorokauden kadoksissa niin että kaikki olivat huolissaan - minä kun olin tietenkin unohtanut juuri hänelle antaa uuden puhelinnumeroni niin ettei hän vaan voinutkaan ilmoittaa missä hän on :).

Ulkomaisille päästiin esittelemään salmiakkikoskenkorvaa, FinnJetillä tulleet tytöt olivat ymmärtäneet tankata laukut pullolleen kansallisjuomaa ja kylläpä sitä moni brittikin piti hyvänä juomana. Meikäläisen stetson sai melkoista huomiota osakseen viikon aikana, ja päätinkin tehdä siitä semmoisen tavaramerkin joka seuraa minua joka paikkaan kun olen prätkällä liikkeellä.. Vaikkakin tällä reissulla pinssien keruu siihen jäi vähän puolitiehen enkä saanut esim. Tsekin pinssiä mistään kun keksin sitä kaivata vasta Praha-päivän jälkeen :P.

Prahan päivä oli tietenkin liian lyhyt mutta varsin kiva reissu sekin. Ja mitä ilmeisemmin se, ettei Prahassa tarvinnut ajaa vaan sinne oli järjestetty bussikuljetus, oli sekin hyvä asia, turistiopas kun kuvasi paikassa ajamista sanalla "painajainen". Tätä vahvisti myös Kirstin kertomus, kun hän eräänä päivänä yritti päästä Prahasta läpi.. Kelit olivat komeat, lähes joka päivä 30 astetta lämmintä ja aurinko paistoi - näin suomalaisille vähän viileämpikin olisi kyllä piisannut, mutta pysyiväthän tulvat vielä poissa! Vaikka Tsekinmaa oli varsinkin Prahan ulkopuolelta aika ränstynyt ja köyhä, sai kyllä tällainen viherpeukalon keskellä kämmentä omaava ihminen ihailla niitä lukuisia kukka-asetelmia ja pihaistutuksia mitä kaikkien talojen pihoilla oli. Jos ei talo ollutkaan kovin kummoinen niin pihat olivat. Pitäisi varmaan ottaa mallia..

Lauantai-maanantai: Itävalta: Salzburg ja alpit

Viikko meni ohi jossain vaiheessa, ja osa porukasta lähtikin jo perjantaina pois. Takaisin reissua jatkettiin pienemmissä porukoissa, kaikilla oli vähän omia suunnitelmiaan paluureiteistä joten siinä sitten hyvästeltiin aina ihmisiä vähän kerrallaan ja erkaannuttiin ja toivoteltiin turvallisia kotimatkoja.

Minä, Auri ja Kirsti lähdettiinkin lauantaina kohti etelää ja Itävallan rajaa. Tyttöjä oli taas koivet ojossa kovasti motoristien huomiota keräämässä rajan tuntumassa.. mitä lie olisivat sanoneet jos oltaisiin pysähdytty? Pääsimme nätisti rajan yli ja olimme yhtäkkiä aivan erinäköisessä ympäristössä. Kumma miten voi maailma muuttua valtakunnan rajalla: maisema oli vehreämpi ja talot kauniita ja viimeisen päälle kunnossa. Kukka-asetelmien hienous ei muuttunut rajan ylityksessä, sama perfektionistinen piha-istutus-vimma näytti jatkuvan Itävallankin puolella.

Freistadtista ostimme moottoritiemaksu-tarrat ja sitten lähdimme kaasuttamaan länteen kohti Salzburgia. Tarkoitus oli ehtiä yöksi sinne mutta yövyimme vähän ennen leirintäalueella. Ko. leirintäalue suhtautui meihin todella nuivasti, paikka tuntui suhtautuvan positiivisesti vain karavaanareihin ja kaikin puolin paikka oli aika penseä. Kun vielä yöllä satoi, ukosti ja myrskysi kunnolla niin täytyy sanoa ettei ollut reissun paras yö..Seuraavana päivänä ajoimmekin Salzburgiin ja aikamoisen hakuammunnan ja eksyilyn seurauksena (minä tietenkin taas johdin letkaa ja olen melko kuuluisa siitä etten ole näppärä kaupunkisuunnistaja...) vihdoin löysimme edullisen matkustajakodin aivan keskustan tuntumasta. Tavarat sisään ja mimmit kadulle!

Salzburgin vanha kaupunki oli kaunis, ja jonkin aikaa Mozartin kuulien määrää ja valikoimaa joka kadunkulmassa ihmeteltyämme löysimme itsemme keltaisen kerrostalon pihalta, jota kaikki kuvailivat innokkaasti. Seinässä lukikin sitten "Mozarts Geburtshaus", joka jopa meidän saksan kielitaidollamme kääntyi näppärästi Mozartin synnyinkodiksi, ja Mozartin kuulienkin arvoitus ratkesi.. Meikäläisen hienoille Salzburg- ja alppikuville kävi loppujen lopuksi valitettavan huonosti koska näppäränä tyttönä olin ottanut mukaan kotoa pari filmiä. Toisessa olikin sitten ollut jo rullallinen kuvia ja juurikin tällä välillä otetut kuvat ovat.. hmm.. taiteellisia?-). Salzburgin linna oli komia näky! Yöllä satoi taas, mutta aamu oli kirkas - mitä tuuria!

Aamulla piti löytää firma joka myy öljyä, koska varastomme oli loppu, ilmajäähdytteinen Viragoni vei tällaisessa ajossa jonkun verran öljyä. Poikkesimme siis paikallisessa moottoripyörätarvikeliikkeessä, joka oli lopulta yllättävän helppo löytää ja palvelu oli asiallista ja HUOM! englanninkielikin taisi jopa onnistua! Sitten jatkoimme länteen kohti alppeja (niitä joista ei ole kunnon kuvia :P nyyh..).

Kirsti lähti omia reittejään ja minä ja Auri jatkoimme lähes Innsbruckiin asti. Jenbachin lähellä pienellä kylällä (Wiesing?) löysimme vihdoin majatalon joka huoli kaksi naismotoristia vieraakseen (hylkäyksiä ehti tulla pari, prkl..). Valtava huoneisto puoli-ilmaiseksi ja ystävällinen setä neuvoi meille autotallin yms. Tavarat sisään, ja alppitielle ajelemaan. Yöpymiskohde valittiin sen mukaan että kartan mukaan siitä etelään lähtee maisema- alppireittejä vuorille pilvin pimein ja pohjoiseen lähtee hyvä reitti Muncheniin.

Oli jo maanantai, ja meidän piti olla kuitenkin Tukholmassa lauantaiaamuna klo 7:00 että ehtisimme lautalle Suomeen eli tämä poistumisreitti piti olla jo vähän suunniteltuna. Harmi, koska Tirol oli kaunis paikka!!! Kävimme seikkailemassa alppiteillä jotka olivat jännittäviä ajettavia (erityisesti koska paikalliset ajelivat aika vauhdilla) mutta maisemat toisaalta olivat niin häikäisevän kauniita, ettei sitä oikein voi sanoin kuvailla. Ajelimme pilvirajalle asti kun totesimme että alkaa olla aika lähteä alas että ehdimme takaisin ennen pimeää. Pilviraja ei toki sinä päivänä ollut kovin korkealla koska oli hyvinkin sadetta ennakoiva sää.

Emme koskaan päässeet ajamaan sitä vuorta ylös asti, joka oli tavoitteemme.. no, tänne pitää tulla takaisin, sen päätimme!! Paikka oli siis Zillertal, joka ilmeisestikin skischulejen yms. määrästä päätellen oli talviurheilukeskus. Suosittelen lämpimästi!

Aamu koitti, eikä siinä majapaikassa voinut olla heräämättä. Taas uusi oppitunti Tirolin alueelta (kuulopuheiden mukaan sama ongelma seuraa Baijerissa): älä majoitu kirkon viereen!!! Meidän muuten täydellinen majapaikkamme oli kirkon vieressä mutta paikallinen tapa oli soittaa kirkon kelloja vartin välein. Kyllä: vartin välein. Vartin yli kerran, puolelta kaksi kertaa, varttia vaille kolme kertaa ja tasalta ensin neljä kertaa ja sitten eri soittoäänellä kellonaika perään.

Huh.. illalla toki olimme niin naatteja että kunnon Wienerschnitzelin (joo varmaan tuli kirjoitettua väärin) ja pitkän tuopin jälkeen meitä ei olisi pitänyt valveilla mikään, mutta aamuyöllä se kaikatus rupesi häiritsemään ja aamulla tuli herättyä etuajassa. Hohhoi.. älä siis näillä alueilla majoitu kirkon viereen.. Tässä vaiheessa laskeskelimme että onpa aika matka edessä, nyt on tiistai-aamu ja Tukholmassa pitää olla lauantai-aamuna. Hm.. no, kaipa tässä kerkii.. Yöllä oli taas satanut mutta taasen kuin ihmeen kaupalla aamun sää oli pilvinen mutta sateeton. Ja siis kohti Munchenia!

Tiistai: takaisin Saksaan: Dachau ja vastoinkäymiset

Reitti Jenbach-Munchen oli kaunis, alppien välissä kiemurteleva maisemareitti mutta kohtuullisen nopeaa tietä, ja matkalle mahtui yksi todella kaunis suuri vuoristojärvikin ihailtavaksi (tosin vauhdissa ihailtiin, ei oikein raaskittu aikaa käyttää pysähtymiseen tässä vaiheessa).

Minä olin kuitenkin päättänyt että haluan käydä tutustumassa Dachaussa, joka siis on natsi-Saksan ajan suurin keskitysleiri ja se on nykyisellään museoitu turisteille pällisteltäväksi. Mikä hienointa, se oli museoitu ilman mitään turhaa oheiskrääsää tai mitään mikä yrittäisi tehdä siitä "kivaa" kohdetta. Kaikenkaikkiaan Dachaussa iski masentava fiilis, siellä käynti oli hurja kokemus. Pistää miettimään, mitä ne kaikki työntekijät miettivät siellä? Hrrhh.. Dachausta lähtiessämme katselimme porttien ulkopuolella turistien väärin pysäköimiä mopoja jalkakäytävällä (parkkialue oli maksullinen), ja kuinkas ollakaan silmiin pisti Bomber-tarra ;). Matkamme ensimmäinen muistutus siitä että muitakin suomalaisturisteja huristelee Euroopassa. Olipa siinä sitten toinenkin Suomen kilvissä oleva mopo kun tarkemmin katseltiin.

No, tästä sitten alkoikin reissun stressaavin päivä ainakin minulle (ja kun olin tarpeeksi pahalla päällä niin ei kai se enää ollut kivaa Aurillakaan ;). Ensin, heti pian Dachaun jälkeen (ajoimme moottoritietä että ehtisimme ajoissa Tukholmaan, eli suuntana tässä kohtaa oli Hampuri), alkoi sataa. Minulla ei tietenkään mitään sadeasua ollut päällä joten kurvasin sivuun pukeutumaan kokovartalokortonkiin. Aurilla oli Goret niin että se sai lähinnä virnuilla tuskalleni.. No, takaisin moottoritielle ja tietenkin matkanopeus laski heti merkittävästi sateen ansiosta.

No, sade loppui muutaman kymmenen kilometrin jälkeen ja heti olo parani ja ajonopeus pääsi nousemaan takaisin sinne n. 130km/h:n, mitä pidimme pyörillemme ja itsellemme parhaana autobahn-matkanopeutena. Eipä kestänyt kuin hetki kun näimme hätävilkut edessämme. Tämähän on Saksassa merkki siitä että jono pysähtyy. No niin pysähtyi. Kiitos Saksalaisen hienon, kohteliaan ja huomioonottavaisen ajokulttuurin, kaistojen välissä oli tilaa ja meille sitä myös tehtiin ajaessamme kaistojen välissä eteenpäin.

Peruin mielessäni kaikki kiroukset kehä I:n ruuhkista kun näin ihmisten kävelyttävän koiriaan, lasten pelaavan palloa ja skeittaavan ja ihmisten kävelevän ja juttelevan kaistojen välissä.. Hienosti ihmiset sulkivat autojensa ovet edestämme ja vilkuttelivat meille edetessämme hitaasti mutta varmasti. Kunnes: joku hollannin rekkarissa oleva henkilöauto oli edessämme keskellä tietä eikä tehnyt tilaa. Epäselväksi meille jäi, nukkuiko kuski oikeasti vai leikkikö :P. Oikealla puolellamme oli täysperävaunullinen rekka joten näytti että joudumme peruuttamaan päästäksemme rekan oikealta puolelta jatkamaan matkaa. Samalla hetkellä kun pysähdyimme pohtimaan tätä, setä rekan hytissä vilkaisi peiliinsä, laittoin vaihteen silmään (hänellä oli auto käynnissä koska jono oli liikahtanut hetkeä aiemmmin n. 200m eteenpäin) ja ajoi koko yhdistelmän tieltämme sivummalle reunaan!!! Suomalaiseen liikennekulttuuriin tottuneina emme voineet olla hämmästyneempiä ja vilkuttelimme ja hymyilimme ja huutelimme Danke Schöniä rekkakuskille siinä määrin että hän varmaan nauraa meille tänäkin päivänä... ;). 11 kilometriä ajoimme kaistojen välissä kunnes liikenne taas alkoi sujua. Voimme vain kuvitella kuinka kauan sielä jonossa olisi saanut seistä?

No, tämän jälkeen meidän pitikin pian kaartaa tältä autobahnilta seuraavalle ja näin jo liittymän - vilkku päälle- kaarran kääntyvien kaistalle - *crash* - kuuluu takaa... katson peiliin: se on mun teltta kun tuola tiellä pyörii, voi &/%"&/#!!! Pysähdyn päättäväisesti moottoritien rampille ja lähden juoksemaan kypärä päässä takaisin, Auri näyttää just siltä että se pitää mua hulluna. Kaikeksi onneksi teltta tippui kääntyvälle kaistalle jossa on vähemmän liikennettä ja henkilöautot jopa väistävät telttaani. Joten saan kipaistua sen pois tieltä ja se näyttää vähän reikäiseltä mutta toivoa jää.

Päätin kuitenkin etten tarkista tuhojen laajuutta ennen kotia, ettei v****tuskäyrä nousisi lisää. Kyseessä oli kuitenkin suht uusi ja hyvä teltta :P. Tässä kohtaa sanottakoon että kotona selvisi että itse teltassa ei ollut kuin pari aivan pientä reikää ja nekin helma-osassa eli ne eivät ole ongelma. Kepeistä pari meni poikki, mutta niistäkin vain se sisällä oleva kuminauha eli ne pitäisi olla korjattavissa (vaikken olekaan sitä vielä tehnyt).

Tässä vaiheessa olin aivan todella pahalla päällä ja alitajuisesti nolotti kun tuli varmaan sanottua pari rumaa sanaa Aurillekin jossain välissä.. No sitten ilta lähestyi ja aloimme etsiä majapaikkaa, olimme tässä vaiheessa lähellä Wurzburgia. Lähdimme moottoritieltä sivuun etsimään Zimmer Frei- kylttejä. Ensin löysimme ison Gasthausin, jossa ei ollut kuin yksi auto pihassa mutta kun kysyttiin niin ei siellä muka ollut yhtään huoneita vapaana. Hemmetti.

Sitten harhailimme tädin neuvojen perässä (joista ymmärsimme n. 30% ja arvasimme loput..) aikamme kunnes satuimme löytämään (ihan eri kyltin luultavasti kuin mihin hän neuvoi), jossa luki Zimmer Frei. Seurasimme sitä naapurikylälle (ehkä 10 talon kylä?), ja löysimme talon jonka pihassa oli pieni kyltti Zimmer Frei. Sinne siis kolkuttamaan, ja siinä 35- ikäluokassa oleva nuori mies selittää että ei voi meitä ottaa. Epätoivo meinaa iskeä kun päivä on mennyt niin putkeen muutenkin, HEI ME OLLAAN VAAN YÖPAIKAN TARPEESSA!!! Nuorimies kovasti yrittää meille selittää sen samaisen Gasthausin olemassaoloa jossa olimme juuri käyneet. Koska saksankielentaitomme on Huono(tm), niin hän alkuun luulee ettemme puhu samasta paikasta tai ettemme ymmärrä, kun yritämme tehdä selväksi että heillä ei ollut huoneita vapaana.

Kai se mies itsekin ymmärsi ettei sielä täyttä voinut olla :P. Sitten, yhtäkkiä, mies keksii että "**jotakin saksaksi** mein mutter da druben..**lisää saksaa**" ja loppujen lopuksi hän majoitta meidät 200 metrin päähän omalle äidilleen! Äiti on selvästikin erittäin herttainen täti, ja majoituspaikka on loppujen lopuksi koko reissun paras. Kaikki kylän lapset ihastelevat moottoripyöriämme ja kun annamme heidän ottaa kuivatyyppejä ja vielä kuvaamme heitä pyörien päällä, he ovat haltioissaan :).

Höyhenpeitot ovat valehtelematta puolimetriä paksut mutteivät kuumat ja täti palvelee edulliseen 27 euron hintaan ja tarjoaa juomaa ja ruokaa (ruokaa emme jaksa kun söimme juuri). Herttainen täti joka yrittää kovasti keskustella kanssamme, samoin kuin poikansakin, vaikkakin keskustelu on sangen hankalaa meidän kielitaidollamme. Illalla kuulemme oven läpi kun meistä on selvästi tullut kylän puheenaihe, koko perhe keskustelee meistä mutta emme kyllä tiedä mitä :). Mutta välistä ymmärtää sanat "motorrad" ja "schlecht deutch" eli moottoripyörä ja huonoa saksaa, joten erehtyä ei puheenaiheesta voi ;). Kylällä puhutaan meistä vielä pitkään, mutta kylläpä mekin voimme paikkaa suositella! Se oli siinä Crailsheimin suunnalla moottoritien 7 länsipuolella, pikkukylän nimi oli Flegel. Saksankielen taito on eduksi siellä, kylläkin ;).

Keskiviikko: Sateessa kiireellä kohti pohjoista

Seuraavana aamuna olikin sitten sellainen keli että sadeasun pistin päälle suosista. Kiire alkoi tuntua pikku hiljaa ihan aidolta, nyt elettiin jo keskiviikkoa ja ollaan vielä vaikka missä asti. Tavoitteeksi otettiin Hampuri, kun oltiin vielä tekstiviestitelty illalla Marjutin ja Einin kanssa, jotka etenivät samaan suuntaan. Meillähän oli yhteinen hytti Tukholmasta eli tietenkin jossain vaiheessa reittien yhdistäminen tulisi vastaan mitä suuremmalla todennäköisyydellä.

Sitä se sitten se päivä oikeastaan oli, että ajettiin sen mikä kerettiin autobahnia vesisateessa. Ei kovin miellyttävää mutta ei nyt kuitenkaan varsinaisia vastoinkäymisiäkään tullut joten kyllähän se menetteli. Hampurissa tehtiin toisten tyttöjen kanssa treffit Hampurin Louisin myymälään, jolloin paitsi vältimme ydinkaupungin (liike sijaitsi about paikallisen kehätien varrella, pienen lenkin päässä) mutta myös pääsimme shoppaamaan - hitto että varusteiden hinnat ovat Saksassa halvempia!!! Kyllä harmitti Suomen hintataso sinne päästyämme. Tässä kohtaa kelikin osoitti kirkastumisen merkkejä ja otin sadeasun pois: näytti ettei loppupäivästä sataisi.

Ajoimme lopulta vähän Hampurista Kieliin päin (aikaa Hampuriin tutustumiseen ei valitettavasti ollut). Taas siis saamme huomata että menomatkan "onneksi takaisin ei ole kiire" ei pitänyt paikkaansa. Viivyttely kauniissa alppimaisemissa oli käynyt molempien kaksikkojemme aikataulun päälle ja nyt oli vähän hoppu.

Täällä sitten lähdimme etsimään majoituspaikkaa ja törmäsimme taas majapaikkaan jossa 4 naismotoristia oli liikaa: moottoritien varren iso Gasthaus, pihalla yksi kuppainen pakettiauto ja "leider haben wir kein zimmer frei". Joo niin varmaan. Tämän jälkeen jostain syystä onnistuimme löytämään lukemattoman määrän pikkukyliä joilla ei ollut mitään majapaikkoja? Harvinaista kyllä tuurimme oli uskomaton tässä suhteessa.

Sitten päädyimme Bad Oldesloehen, joka oli vähän isompi paikkakunta (ehkä kokoa 20 000 asukasta, tai vähän isompi?). Täällä sitten taas mietimme, että mitenköhän löydämme, mutta taas saksalaiset osoittautuivat tarua ihmeellisemmän ystävälliseksi turistia kohtaan. Pysähdyimme huoltamolle kysymään missä olisi majapaikkoja. Myyjä ei oikein osannut meitä kielipuolia auttaa mutta eräs asiakas (!!!) totesi että hei, ajakaa perässä - ja ajoimme hänen autonsa perässä useamman kilometrin kaupungin keskustassa erään hotellin pihaan. Hän kävi vielä oikein kysymässä onko meille huonetta, ettei meidän tarvinnut pyöriemme selästä nousta!! Wow.

Ihana ihminen, olisi pitänyt ottaa osoite häneltä että lähetetään kiitoskortti mutta eihän se siinä tullut mieleen. No, edullinen hotelli ja sinne sitten nukkumaan. Huone tosin oli kolmannessa kerroksessa joten tavaroiden roudaaminen sinne oli vähän työlästä.. Eipä tässä vielä kaikki mutta kun puramme tavaroitamme pyörien päältä hotellin takapihalla, kuulemme suomenkielisen toteamuksen: "mistäs olette tulossa?" - paikalle osuu suomalainen pariskunta joka on tulossa Balkanilta. Maailma on todella pieni. Mutta olipa kiva kuulla suomea pitkästä aikaa.. Illan uutisissa näytetään kuvaa jossa näkyy Itävallan lippu, sanotaan Salzburg ja näytetään tulvivaa jokea. Hui? Ehdittiinkö juuri ajoissa pois?

Torstai: Hampurista Göteborgiin, Tanskan läpiajo

Torstai, ja matka jatkuu heti aamulla. Lauttaa Ruotsiin ei ole varattu mutta laskemme, että silta vie liian etelään Ruotsia. Ajamme suoraan Fredrikshavniin, jotta pääsemme lautalla Göteborgiin: sillä lailla säästämme Ruotsissa kalliita kilometrejä Tukholmaan. Tanska tulee, Tanska menee. Sen verran on pidettävä vauhtia että Tanskasta ehdimme nähdä tasan 4 huoltoasemaa ja Fredrikshavnin sataman. Eurosetelit käyvät yllättäen maksuvälineenä huoltoasemilla, vaihtorahana saa sitten paikallisia kruunuja.

Kova tuuli, todella kova tuuli. Siinä suhteessa matkan rankin päivä, käy eniten voimille katteettomalla customilla. Onneksi ei sentään sada. Uskomattoman tasainen maa.. Fredrikshavnista satama oli helppo löytää mutta lauttaan pääsyä jännitettiinkin sitten kunnolla. Kolme tuntia odotimme satamassa "stand by" - lipulla eli sillä pääsee lauttaan jos sielä on tilaa, jos ei niin sitten ehkä seuraavaan. Ruotsalaiset harrikkamiehet jonottavat myös.. Ja vaikuttava määrä autoja. Onneksi olemme jonon kärjillä, vain pari autoa ennen meitä.

3 tuntia paikallaan satamassa jossa ei ole kuin yksi hampurilaispaikka on muuten aika kypsä kokemus. Sitä ehtii kyllä kivasti tarkistamaan öljyt ja muuta hyödyllistä. Jälleen: onneksi ei sada. Aurinko jopa paistaa. Autoja mahtuu kyseiselle lautalle uskomaton määrä (lautta ei näytä ulospäin niin isolta?), ja meidätkin vinkataan lautalle, JES!!! Pyöriä ei sidota mitenkään, saa nähdä kuin käy... mutta harrikkakuskeja ei huoleta joten ehkä voimme luottaa ettei meidänkään tarvitse: paitsi jos meidän pyörät kaatuu niiden harrikoiden päälle..

Klo 11 illalla olemme Göteborgissa ja lähdemme etsimään yöpymispaikkaa. Seikkailu sekin, ei meinaa löytyä millään. Ja olemme takaisin kalliissa Skandinaviassa joten lähintä ja näkyvintä ei tietenkään meidän budjetilla edes yritetä. Joskus reippaasti puolenyön jälkeen herätämme Hotelli Erikan respan jossakin lähiössä ja hän suostuu meidät vielä ottamaan vastaan vaikkei olekaan virallisesti enää auki siihen aikaan. Hinta on törkeä mutta eipä enää siihen aikaan ketään kiinnosta, kunhan pääsemme nukkumaan!! Neljä tyttöä nukkuu kuin raadot aina siihen asti kun aamulla aikaisin on pakko lähteä. Perjantaiaamu, ja Tukholmaan pitää keritä yöksi. No, ei pitäisi olla ongelma, nyt on jo vähän helpottunut olo aikataulun suhteen.

Perjantai: Ruotsin läpiajo Göteborg-Tukholma

Perjantai ajetaan moottoritietä Tukholmaan. Järkytyksekseni huomaan että SMOTO:n tekemä työ on kyllä tepsinyt Suomessa mutta Ruotsin vastaava järjestö ei ole saanut paljon aikaan. Moottoritien keskialueella törröttää vaijerikaiteet. Eipä tekisi mieli kaatua sinne.. :P.

Matkalla vasta keksin että minullahan on vanha WIMA-tuttava Tukholmassa. Tekstiviestiteltyäni hänen kanssaan hetkisen, hän varaa meille retkeilymajasta neljä vuodetta, Tukholman keskusta-alueelta mahdollisimman läheltä Värtanin satamaa jotta aamuherätys voisi jäädä mahdollisimman myöhäksi. Hienoa! Sinne on myös suhteellisen helppo ajaa, joten käännyn keulapyöränä vain kerran pieleen ja olemme helposti perillä. Paikka itsessään on aika meluisa ja osalla tytöistämme on vaikeuksia nukkua suurista ihmismääristä johtuen.

No, kaikkea ei voi saada.. Ruotsissa vasta huomaa suuren eron Keski-Euroopan ja Skandinavian välillä: kun aurinko alkaa laskea ja varjot pidentyä jo pitkällä ennen kuin olemme Tukholmassa, meillä ei silti ole mikään kiire. Ihanaa, auringonlasku!! Pari viikkoa Euroopassa ei tullut asiaa ajateltua, mutta tässä vaiheessa sielä oli kiire löytää yöpymispaikka: ensimmäisistä auringonlaskun oireista ei kestänyt kauankaan kun aurinko oli jo laskenut.. Oi ihana koti on pian jo vastassa. Koti-ikävä alkaa iskemään jo voimakkaasti, varsinkin kun täällä jo kuulee muutamia lauseita suomea ja näkee Suomen kilvissä olevia autoja. Huomenaamulla olemme jo lautalla!

Oma koti kullan kallis!

Lauantaiaamu, ja kipaisemme satamaan. Lyhyt matka, ja pääsemme perille lähes kommelluksitta. Ajamme SeaWindin portille, vieressä on Siljan portti. Ajaessamme satamaan näimme yhden järjestyspoliisin risteyksessä muttemme ajatelleet asiaa enempää. Hetkessä selviää mitä se siellä odotti. Kun vuoroni luukulle tulee, annan koko revohkan matkaliput nuorelle miehelle koppiin. Hän ei tee niille mitään vaan tuijottaa ohitseni Siljan portille: katson itsekin sinne ja näen kun Suomi-poika saapuu satamaan. Valehtelematta ainakin parisenkymmentä miehistönkuljetusvaunua ja tiesmitä armeijan kalustoa sieltä tulee Siljan portista siniliput liehuen, ja pojat vilkuttelevat vaunuista :).

Koskaan en ole ollut kovin isäinmaallinen mutta sinä aamun hetkenä, pitkän reissun uuvuttamana, tietäen että kohta pääsee kotiin, tuli semmoinen olo että Jes, SUOMI!!! No, päästiin sinne lauttaankin, ja päivä sitten oikeastaan tuli nukuttua lautalla, niin poikki oli itse kukin. SeaWind sinällään tuntui loistoratkaisulta kun sillä lautalla ei ollut ns. risteilymatkustajia, eli ei ollut häiriöitä uneksimiselle ja levolle siitäkään.

Finland, Finland, Finland.. Turun satamaan päästiin lauantai-iltana. Nokka kohti kotia ja hyvästit Marjutille ja Einille. Vaikka koti-ikävä oli kova niin piti ajaa rauhallisesti, kun puhelimitse oli ehtinyt lautalle tieto että Turku-Helsinki välillä on ollut tehovalvonta ja jopa 15 (!!!!) tutkaa päivän aikana uutistietojen mukaan. No se oli ilmeisesti riittänyt koska ei niitä enää näkynyt.. Sen sijaan koko matkan harmittelemani ajatus miksi Suomessa ei ole vapaita moottoritienopeuksia, haihtui sen siliän tien kun mutkittelin ykköstiellä - ei tällaisella voi ajaa kovin lujaa. Ja sitäpaitsi, voi )("/(&/%"#! tätä suomalaista liikennekulttuuria!!

Kyllä huomasi korostetusti miksi Saksassa oli kiva ajaa. Siellä ei ollut noita nyrkinheiluttajia ja muita ) (/"#&/"!, siellä oli liikenteessä kohteliasta ja mukavaa porukkaa... No, kotiin pääsin ja kun kulta oli vielä lämmittänyt saunan, niin paljon ihanammalta ei olisi voinut kotiintulo tuntua. Sunnuntain Hesari kertoo että Prahassa rakennetaan tulvaesteitä ja kaupunki on hätätilassa: Koko Tsekin tasavalta on Vltava-joen alueilta tulvien vallassa ja teitä on poikki. Salzburgissa on hätätila tulvien takia, samoin monet muut Itävallan alueet ja Etelä-Saksa, eritoten Baijer. Oho!! Kaikki ne kauniit paikat.. onneksi ehdimme ajoissa pois ;). Tätä tietoa vasten ne sateet joissa jouduimme paluumatkalla ajamaan ja päivien pilvisyys ei enää juuri harmittanut.

Summa summarum:

Kokemus oli mahtava, tämä oli toki ensimmäinen reissuni kaikissa muissa em. maissa paitsi Ruotsissa ja tasan ensimmäinen kerta kun ajoin ulkomailla. Hurja seikkailu, loppujen lopuksi hyvin vähän vastoinkäymisiä ja kertakaikkiaan kokonaisuutena reissu meni kivasti. Tietenkin aikaa pitäisi aina olla enemmän, eritoten alpeilla, mutta sillehän ei voi mitään. Suosittelen tällaista reissua! Joskin on kiva osata muutama sana saksaa ajellessaan Saksassa ja Itävallassa, eritoten jos haluaa majoittua edullisesti maaseudun Zimmer Frei- paikoissa.

Vihdoinkin 09.02.2003 tämän kirjoituksen suoltaneena:

Cata

Takaisin