Matka kohti Tsekeissä järjestettävää Wima-rallia alkoi perjantaiaamuna 19.7 Espoon Haukilahdesta kohti Olympiaterminaalia ja Super SeaCatia. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kun saavuimme Viragolla lauttajonoon. Pyörässä oli kahden aikuisen tavarat telttoineen ja makuupusseineen, joten lastia pyörän päällä oli aika tavalla. Merimatka sujui nopeasti, sopivasti hieman jännittikin, olihan matka halki Baltian maiden meille molemmille ensimmäinen.

Via Balticaa pitkin kohti Rozmital Pod Tremsinemiä

Tallinnassa tullimuodollisuudet kestivät runsaan tunnin. Tullivirkailija halusi tutkia tarkasti rekisteriotteen ja liikennevakuutukseen liittyvät paperit (Virossa ja Latviassa tarvitaan Kansainvälinen liikennevakuutuskortti). Matkaan päästiin, vaikka satamasta ei ollutkaan yhtään tienviittaa kohti Pärnua. Autoliiton nettisivuilta oli kuitenkin löytynyt hyvät ajo-ohjeet: nokka kohti Viru-hotellia ja vanhaa kaupunkia ja näin päästäisiin oikealle tielle. Muutaman ylimääräisen korttelikierroksen ja u-käännöksen jälkeen löysimmekin lopulta Pärnuun vievän valtatien. Tie oli erittäin hyvässä kunnossa, muutamassa kohtaan tosin tietyöt hidastivat matkan tekoa. Korkealaatuisia, pohjoismaista tasoa olevia huoltoasemia oli runsaasti pitkin matkaa.

Jatkoimme Viron läpi samana päivänä vielä Latviaan. Tullijonot eivät olleet pitkät, rajan ylitys muodollisuuksineen kesti noin tunnin. Latvian puolella maisemat hieman kaunistuivat ja tie jatkui edelleen yhtä hyvänä kuin Viron puolellakin. Kahdeksan tunnin ajomatkan jälkeen (pidimme toki pieniä levähdystaukoja aina välillä) aloimme etsiä hotellia. Väsymys painoi ja paahtava helle oli tyhjentänyt takkimme totaalisesti.

Hotellin löytäminen ei ollut kovin helppoa ja jouduimmekin tyytymään melkoisen vaatimattomaan yösijaan. Saulkrastin kylästä löytyvä hotelli oli kunnoltaan kuin pommituksen jäljiltä, huoneessa ei esimerkiksi tullut mieleenkään kävellä ilman kenkiä. Huoneessa oli wc:llä varustettu kylpyhuone, tosin vessa ei toiminut eikä suihkustakaan tullut muuta kuin muutama pisara kylmää vettä. Hintatasoltaan kahden hengen yöpyminen ei kuitenkaan maksanut kuin 120 entistä Suomen markkaa.

Viragomme teljettiin kettingeillä hotellin respan tuntumaan, jossa ystävällinen isäntä vartioi sitä koko yön. Heikkotasoinen hotelli ei kuitenkaan estänyt nukkumista, uni maistui hyvin kellon ympäri. Lauantaiaamuna matka jatkui kohti Liettuaa. Tullimuodollisuudet Latviasta Liettuaan sujuivat nopeasti, rajanylitys kesti vain noin viisitoista minuuttia (Liettuassa tarvitaan valtion oma liikennevakuutus, jonka saa hankittua etukäteen Autoliiton kautta).

Liettuassakin tie jatkui erittäin hyvänä. Ajelimme kohti Kaunasta, jonka lähistöllä olevassa pikkukaupungissa meidän oli tarkoitus yöpyä hotellissa, jota oli suositeltu erityisesti moottoripyöräilijöille. Kuinka ollakaan, ko. hotelli oli lakkautettu, joten matka jatkui eteenpäin. Löysimme lopulta kuitenkin Kaunaksen keskustaan vievän moottoritien varrelta pienen, luxustasoiselta tuntuvan hotellin ainakin edelliseen hotelliin verrattuna. Rakennus oli juuri remontoitu ja hotellista löytyi jopa uima-allas ja lukollinen piha pyörälle, jota vartioi pari “englantilaista poliisia“ eli dobermannia. Pihalle ei ollut kenelläkään asiaa ilman, että isäntä telkesi koirat sisään, joten pyörästä ei tarvinnut sinä yönä murehtia.

Olimme tilanneet aamiaisen sunnuntaiaamuksi kello 8:ksi, mutta emme olleet tarkistaneet paikallista aikaa, jonka seurauksena menimme notkumaan aamiaiselle jo kello 7. Isäntä totesi tyynesti, että matkalaisten kellot taitavat käydä vielä Venäjän aikaa. Aamiainen kuitenkin saatiin ja liikkeelle päästiin hyvissä ajoin ja matka jatkui kohti Puolan rajaa. Tullissa odotimme kolmenkymmenen asteen helteessä ajokamat päällä melkein pari tuntia. Rajan molemmin puolin oli noin viiden kilometrin rekkajonot, onneksi henkilöautoille ja prätkäilijöille oli omat rajanylityskaistat.

Viron, Latvian ja Liettuan tiet olivat siis erittäin hyvässä kunnossa. Puolan puolella tuli teihin melkoinen muutos. Tiet pienenivät ja ajokulttuuri, joka oli aika villiä jo Liettuassakin, muuttui suorastaan vaaralliseksi. Rekkoja tuli, meni ja ohitteli miten sattuu, ajokaistat olivat kapeita eikä pientareelle pystynyt juurikaan väistämään. Välillä olisi voinut taputtaa takana ajavan rekan konepeltiä, niin lähellä ne ajoivat. Ei ollut puhettakaan, että rekka-autoilijat olisivat huomioineet ajaessaan moottoripyöräilijöitä, joita ei toisin Puolan teillä juurikaan näkynyt. Hintataso oli edelleen varsinkin ruoan suhteen alhainen, kuten oli ollut edellisessäkin maissa. Matkabudjetti alittui reilusti, vaikka söimmekin iltaisin erittäin hyvin.

Puola on kaunis maa, viihtyisämpi, vehreämpi ja vauraampi kuin Baltian maat. Ensimmäisen yön vietimme idyllisen Elgin kaupungin viihtyisässä hotellissa järven rannalla. Maanantaiaamuna matka jatkui valtatie 16:ta pitkin. Välillä tuntui kyllä siltä, että olemme eksyneet, koska tie muistutti ajoittain suomalaista huonokuntoista mökkitietä - oli kuoppia, monttuja, asfalttipaikkoja ja taas kuoppia. Maisemat olivat kyllä upeita - sikäli kun ajamiseen keskittyminen antoi mahdollisuuden maisemien seuraamiselle. Matka eteni paikoitellen alle 40 km tunnissa. Pyörän iskarit ja omat istumalihaksemme olivat koetuksella. Matka eteni maksimissaan puoli tuntia, jonka jälkeen oli pakko nousta jaloittelemaan. Ensimmäistä kertaa moottoripyöräurani aikana sain ajamisesta rasitusvamman oikean käden kyynärpäähäni, joka vihoitteli oikeastaan koko reissun ajan.

Toinen päivä Puolassa, ajokilometrejä oli kertynyt vain noin 200 kilometriä ja aikaa siihen kului koko päivän. Seuraava yö vietettiin pienessä vaatimattomassa hotellissa, mutta mikä tärkeintä, prätkä oli turvassa lukitussa tallissa. Pizzan ja parin oluen jälkeen uni maistui - muutenkin saimme vaivoin pidettyä iltaisin itsemme hereillä noin kello yhdeksään asti, niin paljon ajaminen otti voimille. Tiistaiaamuna pääsimme jatkamaan matkaa tiellä, jossa pystyi ajamaan jopa 90 km/tunnissa! Tämä tuntui loistavalta ja matka tuntui taas etenevän. Lopputiet olivatkin Puolassa melko hyviä. Ajelimme kohti Pozdania, jonka läheisyydessä yövyimme upouudessa valtatiehotellissa Hotelli-500:ssa. Kylpy hotellissa teki väsyneille lihaksille hyvää, illallinen nautittiin ns. pitkän kaavan mukaan hotellin ravintolassa - suosittelemme alkupalaksi sammakonreisiä. Hintataso oli hotellin tasoon nähden erittäin edullinen.

Keskiviikkona matka jatkui pienessä tihkusateessa kohti Saksan rajaa. Rajanylitys Puolasta Saksaan kesti vajaan tunnin. Tuntui hyvältä olla vaihteeksi “lännessä”, vaikka olimmekin entisen Itä-Saksan puolella. Löysimme Peitzin pikkukaupungista hotellin, jossa yövyimme. Pyörä oli ensimmäistä kertaa ypöyksin yötä kadulla. Hotellin emäntä tosin ehdotti, että voimme nostaa Viragon yöksi ravintolaan, mutta tähän voimamme eivät enää riittäneet parin korkean portaan takia, vaikka olisihan sitä ollut kiva ottaa illalla pari olutta oman pyörän vieressä. Virago säilyi kuitenkin turvallisesti kadulla.

Seuraavana aamuna eli torstaina matkamme jatkui kauniissa maisemissa kohti eteläistä Saksaa. Tiet olivat aika hyvässä kunnossa, joitain tietöitä lukuun ottamatta. Piipahdimme matkan varrella muutamassa kauniissa linna-kaupungissa, kuten Stolpenissa ja Pirnassa. Loppupäivästä otimme suunnaksi Dresdenin ja Elbe-joen ja löysimmekin kauniin Stad Wehlenin pikkukaupungin vuoristoalueelta aivan Elben rannalta. Päätimme, että jäämme katselemaan kauniita maisemia pariksi päiväksi ja keräämme voimia seuraavaan koitokseen. Myös pyörämme tarvitsi lepoa ja pyykit pesua. Stad Wehlen on kaunis rantakaupunki n. 20 km Dresdenistä, joka elokuisten tulvien aikaan valitettavasti peittyi kokonaan veden alle.

Lauantaiaamulla varhain lähdimme kohti Tsekin rajaa. Tullissa tuiman näköinen virkailija pyysi meitä pyörinemme virallisesti sivuun. Sydän hieman jyskytti, että mitähän nyt seuraa. Onneksi tullimies vain halusi tiedustella oliko meillä suomalaisia euroja vaihdettavaksi. Valitettavasti niitä ei ollut enää yhtään jäljellä ja niin pääsimme jatkamaan matkaa. Teiden varsilla oli sekä nuoria että vähän vanhempiakin naispuolisia henkilöitä tarjoamassa palvelujaan, rajan ylityksen jälkeen maisema muuttui muutenkin aika ankeaksi, eikä tehnyt mieli kovasti pysähdellä.

Vihdoinkin perillä

Matka kohti määränpäätä, Rozmital Pod Tremsinemiä, tuntui kestävän ikuisuuden. Viimeiset seitsemän kilometriä kaupungin keskustasta mäkistä ja mutkaista vuoristotietä leirintäalueelle tuntui usean kymmenen kilometrin pituiselta. Perille saavuttiin väsyneinä mutta onnellisina. Näimme heti parkkipaikalla mm. Suzin ja Eijan, mikä tuntui kovin mukavalta - määränpää oli saavutettu ja muitakin suomalaisia oli jo turvallisesti perillä. Ilmoittautumiset, telttapaikan etsiminen ja teltan pystyttäminen eivät kestäneet kauaa ja vihdoin pääsimme hyvin ansaitulle oluelle. Elämä tuntui mukavalta.

Wima-ralli noudatteli perinteistä kaavaa. Varsinainen ohjelma alkoi maanantaina, jolloin oli pelipäivä, johon osallistuimme koko 13 hengen suomalaisvoimin. Pelit koostuivat mm. pussihyppelystä, vesilasin kannosta päänpäällä ja keilaamisesta. Iltapäivällä oli vuorossa yhteislähtö paraatiajossa kohti kaupungin keskustaa. Avajaiset oli järjestetty Wiman, Rozmital Pod Tremsinemin kaupungin sekä Tsekin Autoliiton toimesta. Eri maiden kapteenit tapasivat aluksi kaupungin vastaanotolla pormestarin, Wima-rallin järjestäjiä sekä Tsekin liikenneasioista vastaavan ministerin.

Lähes kaikki kaupunkilaiset ja edellä mainittu vastaanottokomitea odotteli paraatin saapumista keskustaan. Letka oli pitkä, paraatiin osallistui poliisin johdolla yli parisataa pyöräilijää. Paraatin päättyessä pyörät ajettiin kaupungin keskustassa suljettuun parkkihalliin ja juhla alkoi. Pormestari, ministeri sekä Wiman presidentti pitivät lyhyet puheet, jonka jälkeen alkoi juhla ja musiikkipainotteinen ohjelma. Wima-Ralli sai hyvin huomiota osakseen. Valtakunnan ykköskanava näytti paraatia televisiosta ja pitkin viikkoa oli sekä paikallis- että valtakunnallisissa lehdissä meistä juttuja. Myös kaupunkilaiset osallistuivat innolla juhlaan, kaupungissa ei varmaankaan ollut aikaisemmin niin montaa moottoripyöräilijää yhtä aikaa, ei ainakaan naismotoristeja!

Illalla oli vuorossa tervetuloillallinen ja juhlat diskoineen. Nautimme “puolimatkan krouvissa” virvokkeita ja nostimme suomalaista yhteishenkeä ennen juhlaa mm. laulamalla ja tanssimalla. Tanssit jatkuivat diskossa pikkutunneille asti. Suomi-hengen huomasivat muutkin, ruotsalaiset jopa hieman kateellisenakin.

Tiistaina oli vuorossa noin sadan kilometrin pituinen Wima-Ralli vuoristoon. Illalla oli kapteenien kokous. Kokouksessa oli edustettuna 13 maata, minä LBC:n puheenjohtajana edustin Suomea. Keskustelimme maittain kerhoista ja päätimme mm. että ensi kesänä Wima-ralli järjestetään suunnitelmien mukaan Englannissa ja vuonna 2004 Hollannissa. Keskiviikkona teimme bussimatkan Holy Mountainille, ja illalla oli kaupungin kirkossa kaunis konsertti.

Paluumatka alkaa kohti Suomea

Torstaina oli vuorossa matka Prahaan, johon lähes koko kolmesataa henkinen osanottajaporukka osallistui. Busseja oli toistakymmentä ja koko leirintäalue tyhjeni. Meidän matkamme jatkui kuitenkin kohti koto-Suomea, joten saimme purkaa leirimme ja pakata rauhassa hieman kaihoisin mielin. Suuntasimme kohti Plzeniä ja sieltä edelleen Saksan rajalle. Rajan ylitys kesti tällä kertaa noin puoli tuntia. Saavuimme vuoristoon, jossa yövyimme idyllisessä Bad Berneckin kaupungissa.

Hotellihuoneessa oli yllätys, yllätys amme, joten suuntasimme paikalliseen supermarkettiin etsimään pesusieniä - Tsekeissä oli kyllä riittävästi vettä ja suihkuun pääsi joka päivä, mutta vesi oli kuitenkin melko rautapitoista ja ruskeaa. Tuntui, että iho kaipasi syvempää puhdistusta - siihen tarkoitukseen löytyikin Wiledan siivoukseen tarkoitetut pesusienet - ihonkuorinta oli taattu. Myös lekottelu vaahtokylvyssä tuntui ruhtinaalliselta ja uni maistui viiden teltassa nukutun työn jälkeen hyvin sängyssä, untuvapeiton alla!

Matkamme jatkui läpi Saksan kohti pohjoista. Vietimme pari yötä Saksalaisissa pikkukaupungeissa ja sunnuntai-iltana saavuimme viimein Rostockiin, josta Finnjet lähti kohti Helsinkiä. Samalla laivalla tulivat myös Eija ja Suzi, ja kuinka ollakaan, matkamme viimeinen irtiotto tapahtui suomalaisittain perinteiseen tapaan. Olimme tehneet treffit Finnjetin peräkannen baariin ja juhlat saattoivat alkaa. Eijankin jalka, joka oli jo Tsekeissä kovin kipeä, vetreytyi illalla tanssiin. Railakkaaseen illanviettoon osallistui kanssamme myös muita laivalla olleita motoristeja.

Maanantaipäivä sujui hitaasti päätä parannellessa ja kotia odotellessa. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä kovempi oli koti-ikävä. Vihdoin kello 21 Finnjet saapui Katajanokalle. Katajanokan terminaalissa joudimmekin sitten odottelemaan tullimuodollisuuksia pitempään kuin yhdelläkään aikaisemmalla rajanylityspaikalla. Myöhään illan pimetessä saavuimme kotiin. Matkaa mittariin kertyi noin kolmetuhatta kilometriä. Olimme väsyneitä mutta onnellisia!

Merja Natunen

Takaisin