Oli hikinen keskiviikkoiltapäivä heinäkuussa 2002. Vatsanpohjaa kivisteli, kun ajattelin keväistä lupaustani lähteä kokeilemaan motocrossia – ensimmäistä kertaa elämässäni. Kata kutsui jo hyvissä ajoin mimmejä liikkeelle ja minä tietysti menin lupautumaan. Ja koska jollain tapaa rämäpää olen, vannoin itselleni, että tuokin on joskus koettava. Eipä siis muuta kun vesipulloa täyttämään, kypärä päähän ja mopon keula kohti Viinikkalan vauhtikeskuksen monttua…

Paikalla oli vain muutama mimmi, mutta mitäpä se haittasi. Ajamaan lopulta uskaltautui kolme, joista kaksi meitä ensikertalaisia. Kesän kuumin päivä piti huolen siitä, että hiki virtasi vaikkei varusteetkaan olleet vielä päällä. Epäluuloisena vilkuilin ympärilleni ja jännitin omaa vuoroani hullun lailla. Katselin kauhistuneena radalle päin, missä vuosia hommaa harrastaneet kundit kaahasivat sora lentäen. Tuonneko sitä pitäisi lähteä!!?? Onneksi vieressä oli pienempi 80cc-pyörille tarkoitettu ”minirata”, jonne voisimme mennä kokeilemaan ajamista. Mitäpä siinä enää ihmettelemään. Varustetta niskaan, huikka vesipullosta ja jalkojenväliin 125 kuutioinen fillari!

Muistuipa mopoikä mieleen kun aloin polkea prätkää käyntiin. Varmasti myös muiden hiestä märkien tyttökrossareiden mielestä näissäkin pyörissä pitäisi olla sähköstartti! Katupyörien kanssa sitä tottuu liian helppoon… Viimein oli mopo käynnissä ja tärisevin käsin kaasutelin radalle päin. Pelotti niin pirusti. Kevyt, kapea ja liian korkea pyörä oli aivan toista, johon olen oman Suizani kanssa tottunut. Toisaalta, mitäpä minä valitan 174 senttisen varteni kanssa. Syvä kumarrus ja hatunnosto Suzille, joka ”hieman” lyhyempänä sai tosissaan taiteilla korkean pyörän kanssa! Hienostihan se meni!

Kolmen kierroksen, kahden vesilitran ja yhden kaadon jälkeen ajattelin jo luovuttaa koko touhun, kun huomasimme, että alkuillan kuumuus oli hiljentänyt ison radan. Eli sinne!!! Tarkkaan seurasimme ja naureskelimme toistemme ajolle. Harmi ettei touhussa jaettu tyylipisteitä, sillä jokainen meistä teki ”upean” hypyn radan viimeisestä hyppyristä. Siitä kiljahduksesta en tiedä sitten johtuiko se kauhusta vai riemusta!

Jälkeenpäin voi todeta, että ei se ihan helppoa touhua ole. Siitä huolimatta voin ehdottomasti suositella ainakin yhtä kokeilua jokaiselle mimmille. Hauskaa meillä oli ja fyysisiltä vammoilta (muutamaa mustelmaa lukuunottamatta) säästyttiin. Lihakset olivat kyllä seuraavana päivänä jumissa, pallea ehkä nauramisesta kaikkein eniten!

Toivottavasti myös SINÄ tulet mukaan ensi vuonna, jos saamme taas mahdollisuuden päästä ajamaan. Motocross on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen juttu. Kukaan meistä ei sitä hommaa hallitse, joten ainakaan taitojensa puutteen takia ei kannata jättää tulematta.

Kataa mukavasta kokemuksesta kiittäen

Suvi

Takaisin