Kolmen kopla IB-siskot, Iron Butt / Saddle Sore 1000. Tätä ollaan suunniteltu lähestulkoon viime syksystä asti. Minä olin ensin lähdössä yksin liikenteeseen, sitten soitti Leila ”pääseekö mukaan?” ja Tarja soitteli hiukan myöhemmin samoin pyytäen lupaa (!!!) tulla ajamaan porukkaan. Totta kai mukaan pääsee, yksin se olisikin ollut painajaismaista! Ja juhannuksena tietenkin, mikäs sen mukavampaa kuin uuvuttaa itsensä ajamalla eikä viinaksilla ;) jälkitilat ovat makoisammat…

Pari viikkoa ennen h-hetkeä kokoonnuimme Leilalle, jossa kävimme lävitse reittisuunnitelmaa, erilaisia vaihtoehtoja, mitä matkalle mukaan, onko pyörät kunnossa ja muuten vaan läpätystä kaikesta mahdollisesta mopoiluun liittyvää. Sovimme käsimerkeistä ja siitä, että jos jonkun ajopeli leviää, häntä odottaa telttailu Suomen luonnossa, muut jatkavat matkaa. Raakaa, mutta olimme asiasta yksimielisiä.

Seuraavana maanantaina saimme Tarjalta viestin, että Sava oli nuupahtanut! Vielä ei ollut varmaa, mikä oli vialla, oliko vaihdelaatikko levinnyt vai vain hihna irronnut. Vian laadusta tulisi riippumaan Tarjan mukaan pääsy.

Ja juhannusviikolla tekstiviestit sinkoilivat ja puhelut venyivät mitä lähemmäs päästiin torstaita. Tarjalta ei kuulunut moneen päivään mitään, varovasti kuitenkin yritimme kuulostella, olisiko Sava jo hengissä. Ja vihdoin tiistaina ennen jussia asia selvisi, Tarja liittyisi mukaan, Sava korjattaisiin torstaiksi! Kävin Eijan luona kokeilemassa uusia sivulaukkuja (liian isot) ja päädyin ostamaan tankkilaukun Hondaan. Kun Tarja soitti uutisista, olimme Eijan kanssa molemmat kuulolla ja ajosta puhuttiin taas vaikka kuinka kauan. Eija pyöritteli päätään ”ihme mimmejä ootte” ja toivotti jaksamista ja onnea matkaan. Kiitos, Eija, kannustuksesta, kaikki tuki tarvittaisiin :)

Torstai koitti. Nukuttu oli, kuka mitenkin, Tarja huonosti ja minä napin voimalla, Leila oli kai ajanut jo unissaankin. Soittelimme vielä viime hetken vinkkejä, olisiko hirvipilli hyvä varustus ja montako energy bar’ia kenelläkin on mukana. Lähdin töistä jo kolmen aikoihin, mitäpä siellä kökkimään kun hommista ei kuitenkaan tullut mitään, surffailin vain IBA Finlandin sivuilla ja yritin löytää mahdollisia ajokertomuksia ja laskeskelin Tamperelaisten suorituksia edellisiltä vuosilta. Lähtötodistajien nimet kävin hakemassa ja briiffasin molemmat, mistä lähtö tapahtuisi ja mihin aikaan. turhahan heidän olisi yöllä tulla huoltarille vilkuttelemaan. Leila saapui illan suussa postikadulle, josta matka sitten alkaisi. Ensin kamat kasaan, viime hetken kartan tutkiminen ja kymmeneltä hiljaisuus. Meillä olisi kolme tuntia aikaa nukkua! Joo, jos vain nukuttaisi…

Kello pärähti soimaan 01:15. Kärppänä suihkuun ja aamiaista, tai siis yöpalaa, maaruun. Koska yöllä satoi niin paljon eikä Tarja ollut viitsinyt jättää kamoja yöksi ulos, hän oli jäänyt pakkaamaan ja yhden jälkeen ilmoitteli tulevansa suoraan huoltarille. Siellä siis treffit.

Särkänniemen Teboililla oli hiljaista kellon lähestyessä puolta kolmea aamulla. Kutupaikasta lähti tasaisin väliajoin huuruisia autoja mutta kenelläkään ei ollut ainakaan bensasta pulaa. Ruokaa pyörille ja aloituskuitti varmaan talteen. Niih, paitsi Tarjalla, emme osanneet käyttää automaattia, kuittia ei tullut setelillä maksettaessa vaikka kuinka tavasimme ohjeita. Blondit liikenteessä ;) no, ei auttanut kuin lähteä matkaan. Tsekkasimme ensin Epilän risteyksen huoltarin, pimeänä kuten myös Hese. Lähdin johtamaan joukkoa kohti keskustaa, pakkohan jonkun paikan oli olla auki, kuitti oli saatava! Pizpala! Eiku pihaan, Tarja juoksee kypärä päässä sisälle ostamaan purkkaa ja vaatii kovaäänisesti kuittia! Mahtoi siinä olla baarista palailevilla hauskaa :)))

Kohti Poria. Motarilta oli runsaan kilsan verran tietyötä mutta se ei haitannut näin alkuvaiheessa, kaikilla oli adrenaliinit huipussaan, mikään ei hidastaisi matkan tekoa! Matka meni hyvin mutta jo eka huoltoasema meni ohi. Löysin perille, tankkasimme ja minä epäkompassin omaava (lue kertomus Willimiesajoista) kohtasin etunakin kohti Tamperetta!!! Huomasin erheeni kyllä välittömästi mutta minkäs teet, motarilla ei tehdä uupparia muualla kuin Turkua lähestyttäessä! No, ekalle rampille ja takasin. Ja kohti Raumaa.

Rauman kautta Turkuun (emme kääntyneet takaisin, vaikka kyltissä lukikin ”Turku 10”). Keli oli mitä upein. Vielä hämärää, tie kuiva ja mieli korkealla :)

Turku-Helsinki olikin sitten ensimmäinen ikävä pätkä. Sadetta vihmoi juuri sen verran, että visiiristä näkyvyys oli lähes nollassa ja Leilan ostama sormipyyhinkin (!!!) oli laukussa eikä sormessa, lisäksi aamun aurinko kutitteli silmissä. Ja se tie on muutenkin niiiiiiin tylsä ajaa. Ajatusradio soitti UltraBrata, Julma Nainen, naispaholainen, luuleeko hän, että muut ovat koneita, onko hän ihminen ollenkaaaaaan. Onneksi kukaan ei kuule, heh. Ja Tarjan Sava pitää makean paukutuksen mennessään varatankille :)))

Hesassa ensimmäinen pidempi tauko. Eväät maistuivat taivaallisilta vaikka leipä olikin vettynyt ja litistynyt. Melkein tunsin energian virtaavan taas koko kropassani, uhkuin intoa päästä takaisin tielle. Venytykset kehiin ja väliaikatiedotus tukijoukoille ja muistutus, että ”älkää vastailko näihin tekstareihin”, minulla ei olisi aikaa lueskella paluuviestejä jokaiselta. Tyydyin telepatiaan ;)

Lahti matkamme varrella. Lähetin suukkoja metsän yli mielitietylleni, toivottavasti meni perille, kello oli noin 9 perjantaiaamuna. Heinolassa vasta tauko. Varjonyrkkeilyä pyörän ympärillä ja venyttelyt päälle. Minulle parhaiten sopi kokovartalopyllistys, selkä alkoi oireilemaan ja sitä täytyi jo ajossakin vetkutella. Kuittien metsästys jatkuu. Jokainen etappi tuntui uudelta ajolta… alussa. Rupesin jo vihaamaan kylttejä, joissa luki Helsinki 23, Lahti 25, Heinola 21, koska tiesin, että siinä vaiheessa rupean pilkkimään, tiedossahan olisi pian tauko. Leila kuulemma lallatteli sairaslaulua ”they’re coming to take me away, hahaa, they’re coming to take me away, hahaa, hihii, hohoo…” ja Tarja kutsui virkavaltaa ”poliii-iiiisiii, mitä sinä teet, poliii-iii-iiisi, minne sinä meet” :))) sekopäistä porukkaa!

Mikkeli, Lappeenranta ja Kesälahti. Sää oli muuttunut totaalisesti, kesä oli palannut Suomeen! Tikkivuorit veks ja laukkuun, hanskat kevyempiin, ja silti oli kuuma. Mittari näytti 25 astetta! Huoltoasemalla ihmiset söivät jätskitötteröitä shortseissa ja narutopeissa kun me vedimme kommandopipoa päähän ja kiristimme vielä kaulukset, ettei vaan viima pääse takin sisään, outoa porukkaa, eikö totta! Tarja haukottelee matkalla, mitäs meni syömään grillimakkaraa, liian raskasta! Minä taas mennessäni lauleskelin mainoksia ”yksi-risti-kaksi, pennit miljoonaksi, veikkaus on joka viikko, palautuspäivä keskiviikko”, köyhää.

Kohti Joensuuta ja sieltä Kajaaniin. Pidimme jo pelkkiä jumppataukojakin, kypärät päässä polvia leukaan ja haaraperuspomppuja. Alkoi jo pikkiriikkisen väsyttämään. Huoltoasemilla tuli yleensä jotakin jutustelua, Leila osoittautui erittäin sosiaaliseksi otukseksi, muut matkalla olevat motoristit ja taviksetkin, olivat kiinnostuneita matkamme päämäärästä ja kun selitimme reittiä yleensä vastauksena oli hölmistyneitä ilmeitä ”miksi ihmeessä”. Meitä vain nauratti ja vaikka fyysisesti oli jo aika vetelä olo, edelleen oli luottamus huipussa, me teemme tämän loppuun! Niin kuin Virpi, viime vuoden rautaperse, viestissään heitti, että viimeiset pätkät mennään vaikka hampailla! Eräs vanha patu tiesi, mistä puhutaan ja kommentoi vain, että jaa, te ootte niitä. Oliko kommentti myönteisessä mielessä lohkaistu vai ei, en tiedä.

Kajaanin jälkeen sää muuttui taas, vettä, vettä. Ja loppupätkästä kohti Oulua aurinko alkoi olla jo niin matalalla, että männyt tien vieressä muuttuivat purppuraisiksi. Ihan totta! Tai sitten minä rupesin jo näkemään harhoja unen puutteessa, kello lähenteli jo iltakymmentä. Hoilasin taas UltraBraata ”se ei ole mun rakkaani, joka ei öljyä koneistoa”, sopivaa, vai ;) Eräs toinen viime vuotisista rautaperseistä, Suvi, oli varoitellut juhannuksen rattijuopoista ja niitähän nähtiin ainakin kaksi. Kyllä sen kaistan leveyden pitäisi corollallekin riittää…

Oulussa palloiltiin taas, missä v..tussa se huoltamo on?!?! Limingantulliin sitte, sama kai se, kuitti ku kuitti. Kartta esiin ja epäilykset varmistuivat, meiltä puuttuu vielä 250 km vaikka reittisuunnitelmassa olisi matkaa jäljellä enää 150 km! Mitä nyt? Minä olin jo valmis luovuttamaan kun Leila otti ohjat. ”Mähän sanoin, että olisin sun back-uppis” ja suuntasimme Carlo edellä pyörät kohti Kokkolaa, siitä kieppauksesta pitäisi tulla se puuttuva 100 km, neljä tuntia aikaa, tuli kiirus! Vaikka ajoimme nopeusrajoitusten äärirajoilla, emme silti olleet ne reikäpäisimmät kuskit. Eräs pikkukosla, sininen, rekkaria ei saatu sateen ja sumun takia ylös, ohitti viimeisenä keskiviivan tuntumassa ajelleen Tarjan OIKEALTA puolelta!!! Minäkin huomasin vain yhtäkkiä kun auto täyttää sivulasini, oli siis perässä kiinni. Siitä sitten tiukka ohitus ja Leilan eteen! Kuspää!

Tarjan tankki meni varoille vähän ennen Kalajokea. Sinne siis tankille, vaikka alun perin ajattelimme porhaltaa suoraan Kokkolaan. Kalajoki oli täynnä kännisiä kakaroita, poliisiautoja ja rattijuoppoja. Kuultaako tekstistäni kärttyisyys ;) olin jo aivan läpikotaisin uupunut, jakomielitautinen (ei me ehditä - tottakai me pystytään tähän – ei me ehditä – hyvin tää menee jne) ja peloissani, koska teillä liikkui niin sekopäistä sakkia, Hiekkasärkkien Juhannusbileet kovimmillaan. Itsekin on siellä tullut palloiltua mutta nyt kirosin koko reivit alimpaan h…vettiin.

Kokkola, jes! Tankki täyteen ja takaisin, kohti tietä 28, lopullinen määränpää Lestijärvi. Jo Kalajoelta asti meitä seurannut sumu oli tiivistynyt ihan uskomattoman paksuksi. Kyse ei ollut enää hernerokkasumusta vaan se oli jo valkoista maalisumua, maitosumua! Visiirin läpi oli turha kuvitella näkevänsä mitään. sivupeilit olivat niin harmaat, etten erottanut, oliko perässäni yksi, kaksi vai useampi valo. Ja niinhän siinä kävi, että kun kieli keskellä suuta toivoin, ettei tuon sumupilven kohdalla tule tiukkaa mutkaa (tietä ei näkynyt!), en huomannut kun valoja oli enää yksi jäljellä! Jossain kohtaa ihmettelin, miksi valo on niin pienenä ja rupesin himmailemaan. Karjuin viereen ajaneelle Tarjalle ”hanaa” ja kysyin, missä Leila. Oli kuulemma ilmeisesti jäänyt Kannuksen risteyksessä jälkeen, silmälasit niin huurussa, ettei näe mitään ja minä en ollut huomannut mitään! Tarja lähti takaisin etsimään Leilaa ja minä jatkoin Lestijärvelle yksin.

Lestin automaatilla kävi ohraisesti! Olin perillä 02:10 eli vielä 20 minuuttia aikaa, ruhtinaallista, ehtisin tankata ja poltella voittotupangit! JOS VAIN AUTOMAATTI HUOLISI KORTTINI! Yritin ja yritin ja yritin, ei mitään! Kortti oli kuulemma viallinen, vaikka oli tähän mennessä toiminut. Eikä koneessa ollut setelimahdollisuutta. Mitäs sitten tehdään? Soitin jo Sailalle, yöpaikkamme ”emännälle” ja toiselle lopputodistajalle, neuvoja, neuvoja! Sain Lestijärven taksin numeron, johon soitin hölmistyneelle kuskille hätääntyneen soiton ”äkkiä tänne bensa-asemalle, tarvitsisin kuitin!” Kuski tuli ja sain selitellä vaikka kuinka kauan, mihin kuittia tarvitsen. Hän kirjoitti ensin ajaksi 14:30, EEEEIIIII, vaan 02:30!!! Mä rupesin jo hikeentymään. No, sain kuittini, maksoin 19 euroa plus peräti yhden euron tippiä ja siinä vaiheessa Leila ja Tarjakin saapuivat, puuuuuh. Koettelemus ohi! Leila oli varmuuden vuoksi tankannut Kannuksessa, vaikka sitten ehtikin Lestille ajoissa. Tarja ei voinut tankata, koska koneeseen ei saanut seteleitä sisälle mutta hänkin oli älynnyt tankata Toholammilla, joten kaikilla oli ainakin jonkinlaiset todisteet matkan viimeisestä pisteestä.

Sen jälkeen matka, viimeiset 15 kilometriä, olikin jo mukavaa menoa. Mökille saunomaan, nam. Meitä oltiin sylit avoimina vastassa, Sailan vanhemmat olivat yltiöystävällisiä, meinasi ihan tulla tippa silmään, tulemme kovalla äänellä, myöhään yöllä, märissä kamoissa sotkemaan pihanurmea ja kopistelemaan kurat terassille, mutta silti he olivat ensimmäisenä halauksin, kahvipannu ja sauna kuumina ja kaljat kylminä odottamassa meitä! Ihanaa! Kello lähenteli jo kuutta kun väsyneet rautaperseet sulkivat silmänsä uneksien vielä viimeisistä kuittien lajitteluista ;)

Summa Summarum Leila: Moto Guzzi 750 Nevada -03 ”Carlo”, kilometrejä mittarin mukaan 1711, bensaa meni 99 euron edestä. Tarja: Suzuki Savage LS 650 -95 ”Sava”, 1627 km, 92,35 € bensarahnaa. Niina: Honda Shadow VT600C -93 ”Ylva”, 1740 km, 84 € bensasta plus 20 € taksikuitista.

Mukavin kokemus oli upea vastaanotto perillä sen loppupätkän maitosumun jälkeen. Kamalin oli itse se sumu, piti vaan pitää kiinteä valkoinen viiva oikealla puolella (jos olisi ollut katkosellainen, niin väärä kaista).

Ja jälkitiedoksi, Tarja sai kuin saikin kuitin aloituksesta! Särkänniemen Teboilin mukava setä tsekkas tarkistusnauhan perjantaiaamulta ja löysi ensin kaksi pankkikorttitankkausta ja yhden 10 euron setelitankkauksen ja kirjoitti virallisen kuitin Tarjalle! Kiitos Teboilin setä, erittäin ystävällisesti tehty :)

Mitä tekisimme toisin: - IBA Finlandin neuvo ”suunnittele reittisi niin, ettei tarvitse ajaa kohden aurinkoa” pitää paikkansa! Me ajoimme kohti aamuaurinkoa kohti Hesaa (vaikka satoi vettä) ja kohti ilta-aurinkoa kohti Oulua. Varsinkin väsyneenä häikäisy on mielipuolista, tekisi niin mieli sulkea silmänsä!!! - enemmän juomista! Minä join yhden puolilitraisen vesipullon, puolikkaan appelsiinimehusta (n. 1 dl siis) ja yhden proteiinijuoman (2 dl) plus pari kahvia. Ei läheskään tarpeeksi!!! Kyllä siellä pusikossa voi käydä pissalla mutta sitä väsymystä, joka seuraa kun ei juo tarpeeksi, ei korjaa mikään jos unissaan ajaa metikkoon!!! - jalat kannattaa talkita. Reissussa hikoaa, saappaista saattaa mennä vettä läpi ja muutenkin. Bootsien poisotto päätöspaikassa toi itsemurhan aineksia isäntäväkeen :))) - tuplavarmista aloitus- ja lopetusautomaatit ja niiden toiminta! Aloituksen olin varmistanut, pankkikortti toimii mutta en ollut tsekannut setelitoimintoa, lopetuksen oli tarkastanut todistajani mutta oma korttini petti, eikä automaatissa ollut setelitoiminnallisuutta!!! - Let’s be careful out there! Varokaa rattijuoppoja, niitä on enemmän kuin hirviä varsinkin jussina!

Ajoterveisin, Ninnair

Takaisin