Lauantaiaamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Vilkaisu lämpömittariin keittiön ikkunassa varmisti epäilyn, että ajomatkasta tulisi vilpoinen. Elohopea oli kiivennyt hädin tuskin plussan puolelle! Tankkasin vatsaani kuppitolkulla kahvia toivoen, että se pitäisi minut lämpimänä vielä Mäntsälänkin jälkeen. Myöhemmin totesin, että sen vaikutus tuntui lähinnä virtsarakossa…

Pääkaupunkiseudulta lähtijöille treffipaikkana oli Neste Tuuliruusu, minne lähdimme ajelemaan Jennin kanssa keskustasta. Keskustan liikennevaloissa jonottaessa piti tehdä taas elämän suuria päätöksiä. Mikäli pidit visiirin raollaan estämässä huurtumista, pääparka meinasi jäätyä ja nokka valui kuin kylppärin hana. Jos taas suojasit kasvosi paleltumasta, näköaisti osoittautui turhaksi havainnointivälineeksi. Keravan kohdalla alkoivat kädet olla jo jäätymispisteessä huolimatta Rukan paksuista hanskoista. Koffin tehtaiden lämpömittari osoitti kahta lämpöastetta, joista kumpikin oli minulle enemmän kuin mieleen. Kateellisuuden siemen iti mielessäni, kun ajattelin Jennin pyörässä olevia kahvanlämmittimiä.

Pääsimme Tuuliruusulle ja katseellamme haravoimme parkkialuetta. Silmiimme osui ainoastaan yksi pyörä – Mariannen Titanic. Missä ihmeessä kaikki muut ovat? Samassa takalaukusta kaikui tuttu soittoääni. Sannahan se soitteli ja ilmoitteli, että hänet löytäisi Mäntsälän Shelliltä. Olipa unohtunut mikä se treffipaikka olikaan. Samassa puhelimeeni piipitti tekstari, jossa Birgit ja Sonja ilmoittivat ajaneensa ohi ja että he ajavat suoraan Nastolaan. Asia selvä! Kiipesimme fillareidemme satulaan ja jatkoimme kohti Mäntsälän Shelliä – koko komea kolmen prätkän kulkue!

Mäntsälästä Sanna löytyikin, mutta löytyi myös paljon muitakin Nastolaan suunnistavia Lady Bikereita. Lähdimme jatkamaan kohti Nastolaa pienempiä teitä ja nappasimme vielä yhden motosiskon letkan perään Orimattilasta. Päästessämme perille alkoi taukojumppa ja kadonneen verenkierron metsästys. Puoli yhteentoista mennessä oli koko porukka kasassa ja pääsimme jatkamaan kohti Maijansaarta ja teoriaopetusta. Riemu oli ylimmillään kun perille päästyämme meitä odotti höyryävä kahvipannu ja voileivät.

Opettajamme, Kai Vepsäläisen, johdolla pohdimme ennakoivaa ajotapaa, kaarreajo-oppeja ja pelivaraa. Kävimme läpi iltapäivällä käytäviä ajoharjoitteita ja olisimme jatkaneet jutustelua vaikka kuinka pitkään, jos kello ei olisi tikittänyt niin kovaa vauhtia eteenpäin. Ennen lähtöä kohti ajoharjoittelupaikkaa saimme syödäksemme ja ruoka maistuikin erinomaiselle. Kiskoimme ajovarusteet niskamme ja kurvasimme upeassa, liki kahdenkymmenen pyörän paraatissa kohti Nastolan keskustaa. Olipa naapurin setäkin tullut kameroineen ikuistamaan komeaa näkyä.

Kaitsun johdolla kaarroimme urheiluhallin parkkipaikalle, joka oli meitä varten aidoilla eristetty muulta liikenteeltä. Tien varteen ja parkkialueen reunoille oli kerääntynyt sankoin joukoin paikallisia motoristeja ja muita ihmettelijöitä. Paikallislehdessä olimme kutsuneet paikallisia naismotoristeja tutustumaan LBC:hen, mutta kuten arvata saattaa, tapahtuma kiinnosti etenkin miessukupuolen edustajia. Tuskin saimme pyörämme parkkiin, kun jo Etelä-Suomen Sanomien toimittajakin lehtiöineen tuli kyselemään kuulumisia. Valokuvaaja räpsi otoksia ja oma porukkammekin ikuisti tilannetta, jossa me olimme hetken julkisuuden keskipisteessä!

"Kun tilanne vähän rauhoittui, me pystyimme hieman vakavoitumaan ja Kaitsu oli antanut haastattelun, oli aika aloittaa ajoharjoitukset. Ryömittelimme moottoripyöriämme hitaan ajon radalla. Metri leveyttä, 20 pituutta ja aikaa yritettiin tuhrata kokonaista 25 sekuntia. Kaitsu antoi palautetta jokaiselle suorituksen jälkeen ja kohta jo koko porukka mateli kuka milläkin suunnalla kenttää. Kaitsun avuksi harjoituksia ohjaamaan tuli myös Kaitsun kollega Jarmo Olkkonen. Yleisön mielenkiinto ei näyttänyt hiipumisen merkkejä, vaikka jo tässä vaiheessa taisi olla selvää, että tämä porukka ei ainakaan keuli tai jarruttele niin, että takarengas nousee ilmaan. Luulisi, että hidasajon harjoittelun seuraaminen olisi tylsää, mutta yleisö pysyi sinnikkäästi kentän laidalla. Osa yleisöstä uskaltautui kentällekin asti kuuntelemaan, kun meitä opastettiin seuraavaan harjoitukseen.

Aika meni kuin siivillä. Pujotteluharjoitukset, jarrutusharjoitukset ja vastaohjausväistö tuli koko porukalle tutuiksi. Selväksi tuli myös se, että jokainen meistä tarvitsee harjoitusta. Tyhjä parkkipaikka on siihen tarkoitukseen oiva tilaisuus. Kun vielä malttaisi sen ajolenkin sijasta mennä tyhjälle prisman parkkikselle… Neljän maissa alkoi päivä olla harjoitusten osalta pulkassa. Osa porukasta lähti ajelemaan kohti kotia ja osa palasi Maijansaareen muistelemaan päivän tapahtumia saunomisen merkeissä. Pikkulinnut lauloivat, että osa porukasta oli uskaltautunut uimaankin ja maailmanparannus oli jatkunut pikkutunneille asti. Olipa karavaanariporukkakin ilmestynyt paikalle illanviettoon.

Jokainen ruosteenpoistoharjoitteluun osallistunut sai matkaevääksi kesän ajoihin roppakaupalla tietoa ja taitoa. Ajoturvallisuus lähtee lopulta meistä itsestämme ja kun osaamme arvioida omaa ajamistamme olemme oikealla tiellä kohti turvallisia kilometrejä. Muistetaan, että hyvä motoristi ei joudu tilanteeseen, josta taitava kuljettaja selviää.

Lopuksi haluan kiittää Sirpaa ja cateringpalvelua upeista järjestelyistä ja Kai Vepsäläistä sekä Jarmo Olkkosta koulutuksesta. Toivottavasti tulevina vuosina perinne jatkuu.

Turvallista ajokautta! Suvi

Takaisin