Tämä tarina on tosi ja kaikkien kommellustenkin jälkeen tarina on numeroitu osa 1:ksi, josta voi päätellä, että periksi ei anneta ja lisää matkatarinoita on siis luvassa jatkossakin.

Pitäkää hatuistanne kiinni, matka alkaa…

Matkan valmistelu

Jonkun aikaa oli jo ollut pohdinnassa, joko sitä uskaltaisi lähteä pidemmällekin reissulle. Suomea oli nyt useita kesiä kierrelty ja muitten matkatarinoita kuunneltu. Kun WIMAn tämänvuotinen kokoontumispaikka oli Saksassa ja Suomesta oli sinne lähdössä melko paljon porukkaa - siitä se ajatus sitten lähti.

Anitta oli jo kevään aikana bongannut älppärien foorumilta Marikan, joka oli etsiskellyt matkaseuraa Saksan Thuringeniin pidettävään WIMA-ralliin. Anitta alkoi siitä sitten Hansulle jutella ja sai houkuteltua hänetkin mukaan. Pirre vielä hieman pidätteli kesälomasuunnitelmiaan, mutta alkukesästä kaikki oli päivänselvää, matkaan lähdettäisiin !

Ryhmä oli siis kasassa: Trio Töykeät (Anitta, Pirre ja Hansu) sekä Marika, joka oli juuri liittynyt LBC:hen. Se, mistä tämä Trio Töykeät lempinimi juontaa alkunsa, on jäänyt ryhmälle itsellekin hieman epäselväksi, mutta ylpeästi olemme lisänimemme kantaneet ;-)

Matkan valmistelut hoidettiin hyvin nykyaikaisesti meilin ja tekstareiden muodossa. Marika oli lupautunut hoitamaan kaikki matkanvalmistelijan tehtävät ja hoiti mallikkaasti laiva-lippujen varaukset ja ensimmäisen Tanskan yön mökkivarauksen. Myös matkareitin valinta ja , kartat ja GPS:n mukaanotto oli Marikan heiniä.

Muutaman kerran koitimme kesän aikana nähdäkin, jotta olisimme hieman harjoitelleet yhdessä ajamista: se on tärkeä taito, varsinkin ulkomailla, jossa on hieman suuremmat ruuhkat ja liikennemäärät, kuin mitä me täällä Härmän perukoilla olemme tottuneet. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, mutta emme olleet siitä hirveän huolissamme, koska kolmeen pekkaan olimme kuitenkin ajaneet jo useamman kesän yhdessä. Hirveän paljoa emme muutenkaan tehneet valmisteluja, olimme päättäneet lähteä matkaan melko avoimin mielin, mukana luottokortit ja paljon seikkailumieltä. Matkatavaroitakaan ei kasautunut runsaasti, koska totesimme, että tällaiset keski-iän saavuttaneet perheenäidit eivät enää jaksa telttareissuja, vaan rankan ajopäivän päätteeksi kunnon suihku ja hotellin lakanat ovat poikaa. Tosin emme varanneet yhtään hotellia etukäteen, kun meillä ei ollut minkäänlaista käsitystä, kuinka paljon ajamme päivän aikana, ja minkä etäisyyksien päähän meidän pitäisi varauksia tehdä, näin ollen jätimme yöpymiset aivan herran haltuun ja eipä siitä ongelmia syntynytkään.

Kiinnitysliinat, muutama työkalu (joita emme olisi kuitenkaan osanneet käyttää) ja renkaan paikkauspullo mukaan ja siinä se melkeinpä pakkaaminen olikin.+ ne Minigrippussit. Jos jotain puuttuu, niin luotimme siihen, että kyllä sielläkin kauppoja löytyy ja voimme hankkia kaiken puuttuvan matkan varrelta. Ei muuta kuin reissuun ! Matka tehtiin seuraavilla rautahevosilla:

Pirre = HD:n 883 Sportti, Hansu = VN 900 Kawasaki, Anitta = Yamaha 1300 XJR ja Marika = Kawa 600 ER f.

Lähtö

Perjantaina 27.7.07 klo 16:30 matka alkoi Hansun ja Pirren osalta tietenkin Itäväylän Teboililtä, josta kaikki, siis ihan kaikki, matkat saavat alkunsa ;-) Viimeiset valokuvat ja menoksi.

kuva1
Lähdön hetkellä
kuva2
Eikä yhtään perhosia vatsassa..


Anittan ja Marikan sitten näimme Espoon Nihtisillan klo 17:00 ABC:lla ja siellä vaihdettiin muutamat sanat ja potkaistiin mopot käyntiin ja aloitettiin matkan teko. kaikilla taisi siinä vaihesssa oli melkoinen määrä perhosia vatsassa.

kuva3
Nyt mennään eikä meinata !

Matkamme karkea suunnittelu oli seuraava: Ensin lautalla Turusta Tukholmaan, sitten nopeasti Ruotsin läpi Tanskaan, sieltä Tanskan länsirannikkoa pitkin alaspäin ja sieltä Saksanmaalle. Riippuen ilmoista ja matkankulusta siitä sitten kiemurrelleen Thuringeen, Jenan kaupunkiin, jossa itse WIMAn tapahtuma oli.

Matkalla Turkuun luontoäiti näytti meille voimiansa ja musta pilvi päidemme päällä ajoimme Turkuun. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, mutta nyt jälkeenpäin voi sanoa, että tämä kyseinen musta sadepilvi tuli meille liiankin tutuksi koko reissun ajan. No, eipä tullut turhaan kumipukuja pakattua mukaan ja kun mieli oli korkealla, ei yksi vesisade pilannut meidän korkealla olevia matkatunnelmiamme. Ajojärjestystä hieman pohdimme ja koska Hansu oli tottunut aina ajamaan Pirren takana (jotta voi kerätä irtoavat HD:n mutterit), järjestys oli seuraava: Anitta, Marika, Pirre ja perää piti Hansu. Olimme sopineet, että matkaan lähdetään ajoissa, jotta jos jotain aivan oleellista olisi unohtunut, ehtisimme vielä pahimmassa tapauksessa kääntyä takaisin, mutta mitään ei tuntunut puuttuvan ja näin olimme Turussa hyvissä ajoin ennen lautan lähtöä.

Tankkasimme Turussa vielä pyörät, jotta ei heti aamusta tarvitse pysähdellä tankkaamaan, karkea suunnitelma oli ajaa Ruotsin läpi Tukholmasta Göteborgiin niin nopeasti kuin mahdollista.

Odottelimme laivan saapumista satamaan ja hetken kuluttua meitä olikin siellä jo parikymmentä mopoilijaa, kuka mihinkin päin Eurooppaa suuntaamassa. Siinä sitten vaihdeltiin kuulumisia ja mietteitä tulevasta.. Samalla kyselimme mopon kiinnittämisestä laivassa, koska meillä ei ollut harmaintakaan ajatusta, kuinka se tulisi tapahtumaan. Mutta ei hätää, Goldwing-porukka lupasi meitä avittaa. Näin oletimmekin, motoristi ei toista motoristia hätään jätä. Kävimme vielä mentaaliharjoituksena läpi moneen kertaan, kuinka laivaan ajo tehdään, Marikaa se hieman jännitti. Mutta kun laiva kiinnittyi laituriin, sovimme, että Marika menee ihan omaa tahtiaan ja me tulemme perässä ja hyvinhän se menikin, turhaan oli jännittänyt sitä kolme yötä etukäteen. Pyörän kiinnittäminenkin sujui hyvän opastuksen jälkeen ihan mallikkaasti, kiitos Goldwing-porukoille ja totesimme, että nyt meillä ei ole enää mitään hätää, pärjäämme jatkossakin pyörän kiinnittämisen kanssa.

kuva4
Laivaa odotellessa

Sitten laukut irti pyörästä ja laivaan sisään. Aikaa ei ollut paljon risteilystä nauttimiseen, laiva lähti klo 23 ja perillä oltaisiin jo aamu 7. Pikainen vaatteiden vaihto ja ajokamppeiden levittely, jotta kuivuisivat aamuksi ja sitten syömään. Yksi matkamme ohjenuorista oli, että mikään ei ole niin tärkeää kuin saada ruokaa (ja juomaa ) tasaisin väliajoin ja tarpeeksi paljon. Kun masu oli täynnä, muutama drinksu nautittu, lähdimme pehkuihin, jotta jaksaisimme reippaina tyttöinä sitten seuraavan päivän ajorupeaman hoitaa. Ei mennyt kuin muutama minuutti; Hansu jo kuorsasi tuttuun tyyliinsä kuin nelitahtimoottori ja Pirre oli kääriytynyt peiton avulla kiinalaiseksi kevätkääryleeksi ja nukkui täysin liikkumatta aamuun asti (kuulemma aina niin aloillaan, että samassa huoneessa nukkujat eivät ole aina varmoja, onko edes hengissä). Anittan ja Marikan hytistä kuului jo tasainen korina.

Ruotsinmaalla

Aamulla hieraisimme rähmät silmistämme ja menimme aamiaiselle. Näin oli suunnitellut ainakin sata alle 12v. partiolaistakin ja muut kanssamatkustajat: siis jonottaminen 20 neliön ”aamiaissalissa” oli sen aamun juttu. Päätimme heti siltä seisomalta, että sai olla viimeinen kerta, kun kuljemme Seawindillä, ei muutaman euron säästö korvaa sitä kärsimystä, jonka nälkäisenä ja väsyneenä koimme siinä sekasortoisessa aamupala jonossa, ja palkkiona oli kuiva käntynpala ja keitetty muna. No, mitäs pienistä, kohta laiva olikin Tukholmassa ja matka voi ihan oikeasti alkaa. Tukholmaan saavuttuamme, Anitta jatkoi matkan johtajan roolia, vielä ei GPS:n salaisuuksia kaivattu ja vanhan ajan paperikartallakin pärjäsi mainiosti. Tosin heti satama-alueella teimme muutaman kunniakierroksen siinä satama-alueen lähistöllä , ennenkuin löysimme oikean ulosmenotien ja matka Göteborgiin alkoi (pitihän sitä saada moottorit lämpimiksi..)

Aamu näytti upealta, aurinko paistoi ja ilma tuoksui raikkaalta, autoja oli hyvin harvakseltaan liikenteessä siihen kellonaikaan. Alkumatkassa pysähdyimme vähän väliä, milloin kenelläkin oli bensa loppu ja milloin pissahätä. Tuntui että matka ei etene millään. Sitten pidimme tuumaustauon ja sovimme, että jatkossa kaikki tankkaavat samaan aikaan, tarvitsi bensaa tai ei, kuitenkin Pirren pienitankkinen ja suurijanoinen HD oli se, joka määräsi tankkauksen välimatkan. Ja pissaaminenkin oli jatkossa hoidettava samalla pysähdyksellä, sitä ei kyllä Pirren pissarakko määrännyt ,-) Nyt matkan teko jo sujuikin ja siitä eteenpäin pysähdyimme noin tunnin välein. Letkana ajaminen tuotti hieman päänvaivaa, Marika ei ollut aiemmin letkassa ajanut ja porukka ei meinannut alkumatkasta pysyä kasassa, joten Anitta ja Marika vaihtoivat paikkoja ja Marika veti letkaa. Matka sujui taas tutuissa olosuhteissa, kun klo 10 aikaan tuttu musta pilvi sai meidät kiinni ja saimme jälleen nauttia kauniista pohjolan kesäilmasta tutun kosteuden kera.

Ruotsin liikenne on niin kaukana meidän suomalaisten ”mun ohi et kyllä mene” mentaliteetista ja matka sujui hyvin, kunhan muisti aina vilkuilla peiliin ja ajaa heti sivummalle, jotta nopeammin kulkevat pääsivät paremmin ohi. Kyllä Ruotsissa se osataan. Välistä se tuntui kuitenkin hurjalta, koska osa autoista ei mennytkään ohi, vaan jäivät ajamaan leveällä kaistalla rinnalle, siinä ei auttanut kuin laittaa hanaa, jos kuski ei tajunnut jossain vaiheessa korjata asemiaan, ei tässä nyt sentään mopoilijoita olla, vaan moottoripyöräilijöitä ! Mutta muuten meillä suomalaisilla on kyllä paljon oppimista vielä tästä liikennekulttuurista.

Puolen päivän jälkeen pysähdyttiin kunnolla syömään ja Pirre löysi päästänsä ihan hirveästi ruotsin sanoja ja hauskuutti sitten Hansua ”flyyttande svenskallaan”. Hansuhan pratar kanska bra, hennes barnen pratar svenska som modersmål.. Ei haittaa vaikka sipulipihviä ei heti tunnistettukaan, pääasia että hauskaa riitti, ja sitähän piisasi, koska meidän vahvuutemme oli se, että jatkuvasti nauroimme itsellemme ja omille tohelluksillemme ja niitähän riitti koko ajan, pienistä käytännön mokista aina hieman suurempiin. Kun osaa itsellensä nauraa, ei elämästä lopu ilonpito koskaan. Iltapäivällä havahduimme siihen, että matkaa oli vielä monta sataa kilometriä ja lautta lähtee tasan klo 16. Anitta siirtyi takaisin letkan johtoon, jotta vauhti pysyy kohtuullisena ja ehdimme lautalle. Näin tapahtuikin, olimme tokavikat lautalle tulijat, ja Göteborgin nähtävyydet jäivät näkemättä. Lautalle ajo, pyörien kiinnittäminen(sitä ei ollut kolmen tunnin merimatkalla) sujui jo kuin ammattilaisilta konsanaan. Lautalla, sitten jälleen ensimmäinen tärkein tehtävä oli ruuan ja juoman saaminen ja hysteerinen naureskelu (eihän kukaan meitä ymmärtänyt??). Maha täynnä sitten jaksoimmekin hieman kierrellä laivaa ja käydä haistelemassa uusimpia tuoksuja parfymeeriassa.

Tanskassa

Kun lautta saapui lauantaina n. klo18:30 Fredrikshavnin satamaan, niin suuntasimme jälleen lähimmälle bensikselle. Pahaksi onneksi siellä oli jotain ongelmia maksupäätteiden kanssa, joten aikaa tuhraantui melkein tunti. Hansu ja Anitta sattumalta löysi prätkäkaupan, se oli kiinni, mutta ikkunaostoksilla huomattiin makeen näköisiä kypäriä ja Anitta päättikin reissun päätyttyä itselleen ostaa samanlaisia pari kappaletta. Niin ja Tanskan kruunuja ei oltu hankittu, ei edes oltu ajateltu, että Tanska ei kuulu Euromaihin, on siinä meillä oikein matkalaiset, ja huhu kertoo että jotkut näistä henkilöistä siis työskentelevät vielä pankissakin….;-)

Tanskassa meillä oli varattu mökki, jossa meidän oli tarkoitus yöpyä, kuvittelimme, että se on hyvin lähellä satamaa, mutta ajomatkaa sinne kertyi vielä lähes sata kilometriä. Marika antoi kartan Anittalle ja näin tuttu ajojärjestys Anitta, Marika, Pirre ja Hansu pysyi kasassa ja pääsimme perlle Hirshaltsiin klo 20.00 aikoihin. Kun löysimme leirintäalueen, Marika kävi respassa hakemassa mökin avaimet, mutta palasi takaisin tyhjin käsin. Respa oli kiinni ja kun varatessa ei oltu mainittu halaistua sanaa, että perille tullaan vasta illalla, luulivat varmaankin, että emme tulee lainkaan. Noh, siitä se soppa syntyi. Marika koitti soittaa respassa mainittuun numeroon onnistumatta ja näin ollen ei auttanut kuin palata Hirshaltsin keskustaan, onneksi siellä oli useita hotelleja, jotka näimme ohi ajaessa.

kuva5
Hirshalts

Pysäköimme pyörät keskelle toria ja Trio Töykeät tekivät salamannopean toimintasuunnitelman: Anitta lähti vasemmalle olevaan hotelliin, Pirre oikealla olevaan hotelliin ja Hansu ei siinä tohinassa ehtinyt edes yskäistä, joten hän jäi vahtimaan pyöriä. Mutta onni ei ollut matkassa, kaikki huoneet varattu: Hirshaltsissa oli jokin kesän päätapahtuma: Fiskfestival ja kaikki paikat olivat täpötäynnä, ei mitään mahdollisuuksia saada hotellihuonetta tai mitään muutakaan yöpymistä kyseisestä paikasta.

Ei muuta kuin kartta esiin ja suunnitelma B kehiin: Kartan mukaan seuraava isompi kaupunki oli Ahlborg, joten pyörän nokat sinne suuntaan, kyllä isosta kaupungista yöpymisen aina saa. Muistuttaisin vielä kaikki lukijoita, että edelleen se pieni musta pilvi oli meidän päämme päällä ja vettä satoi lähes taukoamatta.

Ahlborg

Ensimmäinen päivä ei ollut mennyt ihan tubiin ja 23 aikaan yöllä, kun ajoimme täysin pimeää moottoritietä kohti Ahlborgia, kypärät ihan huurussa, ne oli pakko pitää auki, jotta eivät kokonaan huurtuisi, jolloin naamalle roiskui koko ajan hieman vettä, mikä taasen pahensi huurtumista, jolloin joutui avaamaan lisää kypärää ja taas tuli enemmän vettä sisään ja taas syntyi huurua, voi tätä matkustamisen ihanuutta.

Silloin taisi kaikilla tulla ensimmäisen kerran hieman surkea fiilis, varsinkin, kun mielessä oli huoli siitä että saammeko edes majapaikkaa Ahlborgista, kuitenkin takana oli jo yli 14 tuntia ajamista vesisateessa, vähillä yöunilla laivassa, joten enempää ei kyllä olisi enää jaksanut. Suunnitelma Ahlborgiin saapuessa oli seuraava: heti kun joku meistä näkee hotellin, niin tööttää, jotta muutkin tajuavat pysähtyä. Näin teimmekin ja ei mennyt kauaakaan, kun löysimme itsemme Radisson Sassin respasta. Luojan lykky: hotellissa oli vapaata ja saimme huoneet. Voi sitä onnea: kuuma suihku ja ruokaa !! Kyllä ihminen voi olla hyvinkin pienistä asioista onnellinen. Seuraavana aamuna saimme ensimmäisen kerran oikein kunnon aamiaisen: paistettua kokkelia, pekonia, tuoreita sämpylöitä, hedelmiä, aaahh.. mieli oli taas iloinen ja alku reissun vastoinkäymiset unohdettuja.

Sunnuntaina aamiaisella myös pohdimme aikataulun pitämättömyyttä ja yhdeksi syyksi keksimme väärää mittakaavaa olevan kartan: kaikki matkat näyttivät hyvinkin lyhyiltä ja vaikka Pirren etusormea käytettiin mittatikkuna, osoittamaan aina yhtä 100 km matkaa, jossain mätti: Matka ei edennyt niin nopeasti kuin yleensä kotimaassa matkat sujuivat. No, masu täynnä ei murheita ollut, joten seuraavaksi suuntasimme Tanskan länsirannikolle, koska näin matkareitti oli alustavasti suunniteltu. Hieman ylimääräisiä kilsoja tuli, koska olimme edellisyön mökkibuukkausongelman vuoksi ajaneet Ahlborgiin, joka oli alkuperäiseen suunnitelmaamme nähden aivan väärässä suunnassa, mutta mitäs siitä, ei muuta kuin pyörät tulille ja menoksi.

Tanskan länsirannikko olikin kokemus: kaikki olivat ihan vinossa, kun Atlantilta käy jatkuva tuuli, kaikki kasvillisuus oli 40 asteen kulmassa mannermaahan päin. Oma ajoasentokin alkoi pikkuhiljaa muistuttaa tätä kasvillisuutta, ei ihme että hartioita hieman pakotti Tanskan ajon jälkeen. Miltäköhän paikallisista tuntuu matkustaa johonkin muualle, jossa hattukin pysyy paikallaan ilman kiinnitystä ? Tanska on nyt siis nähty. Talot olivat tosi pikkusöpöjä, koko maa muistutti ihan nukkekotimaailmaa, ainoastaan sianpaskan haju toi meidät aina takaisin todellisuuteen. Lehmiä oli joka niityt täynnä ja väritys oli hauska: olivat ihan Toffifee karamellin värisiä, vai olikohan meillä koko ajan nälkä ja siitä tämä mielikuva.

Meillä ei ollut alunperinkään tarkkaan suunnitelmaa tämän yhden varatun yöpymisen jälkeen (mikä sekin meni mönkään), tarkoitus oli olla Tanskassa joko yksi tai kaksi yötä, riippuen ilmoista ja fiiliksestä. Koska mitään dyynejä, eikä mitään muutakaan suurempaa nähtävää tuntunut löytyvän ja kun ilma oli koko ajan harmaa ja vettä tihutti - päätimme siirtyä Saksaan vielä sen vuorokauden puolella.

Se, että menemmekö Hampuriin vai Heideen, riippui nyt sitä, kuinka loppumatka sujuu. Päivän aikana vaihdeltiin ajojärjestystä ja sujuvimmalta tuntui seuraava letka: Anitta ykkösenä, sitten Pirre, Hansu ja viimeisenä Marika. Vakaa päätös oli, että yhtään yötä ei enää ajeta klo 24 saakka vesisateessa, vaan hotelliin on päästävä paljon aikaisemmin. Tämä oli kuitenkin lomaa, eikä mikään työleiri !

No, sitten taas motoristin terveysateria napaan, kuten kuvassa näkyy ja matka Saksaan voisi alkaa.

kuva6
Pupujen kanssa on tehty sopimus..
kuva7
..Ne ei syö meidän ruokia, eikä me niiden !


Nyt selvisi myös, että Marikan GPS:stä ei ollutkaan mitään apua, softat ei ollut kunnossa. Luojan lykky, Hansu oli suunnitelmista huolimatta ottanut oman GPS:n mukaan ja pystyimme suunnistamaan sen avulla

Saksa

Tanskan ja Saksan raja meni kuin huomaamatta, EU:ssa kun ollaan, niin mitään rajatarkistuksia tai muita ei ollut, yhtäkkiä tienvarsimainokset olivatkin Saksaksi. Yes, heti tuli kotoisa olo, nyt taas pärjätään euroilla. Saksassa oli sitten vastassa ne paljon puhutut autobaanat.

Tankkasimme pyörät ja muistuteltiin toisiamme, että ajetaan ihan lähellä toisiamme, ei eksytä. Tankkauksen jälkeen suuntasimme kohti moottoribaanaa ja Hampuria tai Heideä. Baanalle päästyämme kaikki energia menikin vähäksi aikaa liikenteen vauhtiin tottumisessa, kyseinen baana oli kaksi kaistainen, joten vauhti näiden kahden kaistan välillä oli lähes kaksi sataa kilsaa, oikeanpuoleisella ajoi rekat 80 km/h ja vasemman puoleisella veti porschet ja muut kilpurit kahtasataa. Aluksi meno baanalla tuntui aivan hurjalta, mutta pikkuhiljaa sitä alkoi turtumaan vauhtiin ja kun tarkkaili koko ajan peilistä takaa tulevaa liikennettä, ajo alkoi jo tuntua ihan nautinnolliselta.

No siellä me sitten poikkoilimme näiden kahden kaistan väliä, matkavauhti oli noin 130-140 km/h.

Hetken kuluttua totesimme Marikan puuttuvan joukosta ja jäimme häntä soittojen ja tekstarien jälkeen ensimmäiselle P-paikalle häntä odottelemaan. Jonkin ajan kuluttua näimmekin hänen tulevan ja olimme jo pyörien päällä valmiina jatkamaan matkaa. Näin teimmekin ja matka kohti Hampuria/Heideä jatkui reippaasti. Välistä saimme jälleen nauttia jo tutuksi tulleesta vesisateesta, tosin kuiviakin hetkiä koettiin. Pienen hetken ajettuamme, totesimme että Marika on jälleen kadonnut. Paniikki valtasi meidät, oliko baanalla sattunut jotain: Marika tuli viimeisenä, joten ei kait mitään kolaria ollut tapahtunut takanamme. Emme uskoneet hänen pysähtyneenkään, koska meille oli jo tavaksi muodostunut se, että jos halusi porukan pysähtyvän, niin hän meni kärkeen ja vei porukan haluamaan paikkaan. Pysähdyimme ensimmäiselle P-paikalle mieli turtana ja koitimme hänelle soittaa. Hansun kännykässä näkyi että Marika oli yrittänyt soittaa. Loppujen lopuksi saimme viestin ja hän kertoi jatkavansa matkaa ja näemme sitten leirillä.

Hampuriin

Odotteluihin oli tärvääntynyt jälleen niin paljon aikaa, totesimme että meillä oli jälleen kerran edessämme vielä pitkä ajomatka, pimeä tie ja vettä satoi kaatamalla. Se siitä aikaisin hotelliin –suunnitelmasta. Jatkoimme kolmistaan matkaa Hampuriin: jos edellinen ilta Ahlborgiin ajaessa oli tuntunut raskaalta, kerro se fiilis kymmenellä, niin pääset lähelle sitä tunnelmaa, jossa me kolmeen pekkaan suunnistimme kohti Hampuria.

Baanalla ajaminen moottoripyörällä karmeessa vesisateessa pimeällä ei kuulu kenenkään mielipuuhiin. Täytyy sanoa, että välillä mieleen juolahti, että näinkö tämä on mammojen viimeinen reissu. Matkan teko oli hurjaa, kun vettä satoi niin paljon, että ei nähnyt enää mitään muuta kuin edessä ajavan jarruvalot, ei uskaltanut enää edes pysähtyä, vaan paras oli ajaa jonon mukana vain eteenpäin. Joka kerta kun joku rekka ohitti, sai naamallensa satoja litroja kuravettä ja baanan materiaali oli täysin erilaista kuin kotimainen asfaltti, se on kuivanakin erittäin liukas ja sateella: pitoa ei ollut lainkaan. Mielessä oli koko ajan, mitä jos joutuu nopeasti jarruttamaan, mitä jos mopo kaatuu ja vieressä Porschet veti edelleen kahta sataa, sateesta huolimatta. Hurjaa menoa.

Kun ilta pimeni pimenemistään ja matkan teko alkoi todella jo pelottaa reissunaisten mieltä, Hansu löysi itsestään sisäisen sankarin: Hän siirtyi siinä kurjassa ilmassa vetämään ensimmäistä kertaa elämässään meidän kolmen hengen letkaa ja päätti, että matka ei tähän hyydy, vaan hän ohjaa meidät turvallisesti perille Hampuriin. Näin jatkettiin matkaa, Hansu aivan hirveessä hurmoksessa, Pirre hänen perässään,(joka kerta kun rekka ohitti kolmikon, Pirren kypärästä kuului surkeaa huutoa: uiuiuiuiuiuiu ) ja Anitta seurasi mykistyneenä Pirren perävaloa, oli päättänyt pitää sen näkyvissään, tapahtui mitä tahansa. Näin sitten matka jatkui parituntia, kunnes baana muuttui kahdeksan kaistaiseksi ja tajusimme, että olemme melkein Hampurissa ja hengissä !

YES, Elävänä Hampurissa, voiko olla sen parempaa fiilistä ! Ja taas kolmikko alkui pälyillä heti Hampuriin saavuttuaan hotellia ja ei mennyt kauaakaan, kun olimme jälleen hotellin respassa buukkaamassa huonetta. Nyt kun matkassa oli enää kolme leidiä, yksi huone lisävuoteella riitti meille. Tämä olikin yksi meidän salaisista aseista: vaikka emme olleet etukäteen varanneet yhtään hotellihuonetta, niin koska meille oli täysin sama, maksoiko huone 20 vai 200 euroa, niin saimme aina jostain hotellista itsellemme buukattua huoneen. Jälleen kerran levitimme kaikki märät kamat pitkin huonetta kuivumaan ja siirryimme hotellin baariin palkitsemaan itsemme karmeasta ajomatkasta. Tunsimme itsemme oikein voittajiksi: olimme edelleen hengissä, kukaan ei ollut loukkaantunut tai ajanut kolaria siinä karmeassa ilmassa ja siinä vauhdissa. Kehuimme kilpaa toisillemme kuinka hyviä me olimme ja kuinka hienosti olimme siihen astisesta urakasta selviytyneet. ”Kukas se kissan hännän nostaa, ellei kissa itse ja….”

Hotellin baarissa syntyi hiljaisuus meidän saavuttua paikalle, olimme siis Saksassa, jossa naisten rooliin ei ehkä kovinkaan yleisesti kuulu moottoripyörällä ajo pitkin eurooppaa, joten meidät varmastikin katseista päätellen (joku eläkeläisrypäs) luokiteltiin heti joksikin roskajoukoksi. No baaritiskille kuitenkin tilamaan Eine Grosse bieriä ja yllätys oli suuri, kun vähän ajan kuluttua paikalle ilmestyi tarjoilija joka puhui sujuvaa suomea. Baarimikko juomia laittaessa haastatteli mistäs leidit tulossa ja oli sitten tämän perusteella vinkannut tämän tarjoilijan paikalle, Suomesta kun oli kotoisin. No sitten kuulumisia vaihdettiin ihan härmän kielellä ja saimme häneltä vinkkejä, kuinka löydämme seuraavana päivänä Rehberbahnille. Hampurissa kun ollaan, niin olihan se nyt nähtävä. Kello oli jo reilusti yli puolen yön, joen sinä iltana emme enää jaksaneet kuin hieman kehua itseämme, kuinka hyvin olimme siihen asti pärjänneet ja painua tyytyväisenä pehkuihin.

St Paul ja Rehperbahn + Hannover

Jälleen maanantai aamulla kunnon hotelliaamiaisen jälkeen olimme kuin uudesti syntyneitä. Nauroimme itseksemme kuinka helposti me aina unohdimme edellispäivän vastoinkäymiset, kunhan vain saimme kunnon yöunen ja tarpeeksi ruokaa masuun. Olimme jälleen riemukkaina jatkamassa matkaamme. Hyvin pitää paikkansa sanonta: Hyvä ruoka, parempi mieli !

GPS:n avulla löysimme StPaulin ja Rehperbahnin, mutta eipä ne aamupäivällä näyttäneet juuri miltään, olisi pitänyt edellisyönä tulla katsomaan tai sitten jäädä seuraavaksi illaksi Hampuriin, mutta mieli jatkoi eteenpäin, joten hyvästelimme Hampurin ja suuntasimme johti Hannoveria.

Matka sujuikin nyt paljon paremmin kuin aikoihin, oli huomattavasti helpompaa matkata kolmistaan, kaikki eleet ja liikkeet tiellä liikkuessa, oli helppo tunnistaa ja ymmärtää. Tämä on hyvä vinkki muille matkaa suunnitteleville: harjoitelkaa ajamista yhdessä ennen reissua, niin ei tule yllätyksiä.

Hannover

Hannover löytyikin melko helposti, tosin eksyimme ensin johonkin esikaupunkialueelle, mutta mitäs väliä sillä on, matkan tekohan tässä on tärkeintä, ei perille pääsy.

Kun sitten loppujen lopuksi löysimme Hannoverin, seuraava pula oli ruuan löytäminen: kuten jo alkutarinasta voi päätellä, mikään ei ole niin tärkeää kuin syöminen, ei mikään !

Mutta Hannoverissa paljastui karmea totuus: Hannoverilaiset eivät syö ruokaa lainkaan ! Emme meinanneet millään löytää koko kaupungista ruokapaikkaa, mikä olisi klo 13 aikaan auki. Ei ainakaan mistään niiden katujen varrelta, joita ajoimme. Missään ei näkynyt mainoksia pikaruokaloista, tunnetuista ketjuista, pizzerioista, ei yhden yhtä kinkkiravintolaa, ei siis mitään. Missä McDonalds luuraa ??? Mieli alkoi taas olla aika matalalla, kun nälkä kurni vatsaa.

kuva8
Pyörät pitää tuumaustauko, että minne nyt…

Loppujen lopuksi löysimme yhden ainoan kahvilan, joka oli auki, ja jossa oli listan mukaan saatavilla jotain lämmintä ruokaa. No paikka oli kokemuksen arvoinen: Kahvila oli täynnä yli 60 vuotiaita saksalais-rouvia, nutturat kireällä, iltapäivä kahvilla ja baakkelsilla: voitte kuvitella heidän ilmeet, kun pyyhälsimme paikalle ja aloimme kuoriutua sadepuvuista. Tarjoilija ei tullut lähellekään, ennen kuin lähes väkisin haimme hänet keittiöstä tilausta ottamaan.

Hansu löysi nälän saattelemana päästään sujuvan saksan kielen ja ruokalistan salatkin alkoivat paljastua. Mitään muuta ei ollut tarjolla kuin lämpimiä kinkkuvoileipiä. No, hätä ei lue lakia, ruokaa se on sekin, joten tilausta kehiin ja sitten odoteltiin.

Samalla tehtiin jatkosuunnitelmia matkasta. Todettiin, että edelleen matkan kulku tuntui menevän hitaammin, kuin odotimme, osasyy oli edelleen se väärässä mittakaavassa oleva kartta, joka sai koko Euroopan näyttämään niin pieneltä, että joka ikisessä maassa voisi Saksasta tehdä päiväretkiä, mutta myös GPS näytti laskevan odotettua matka-aikaa suoraa linnuntietä pisteestä A pisteeseen B. Kuitenkin matkavauhti oli koko ajan aika tarkalleen 110 tai 130 km (Niin jos ajoi satasta, Pirren pyörä tärisi ihan hirveesti, samoin jos ajoi 120, joten vauhdin saneli Pirre tai siis sen pyörä tai siis halu pitää omat hampaat vielä reissun jälkeenkin) Melkoinen keksintö tämä HD, onkohan niin että kaikkien näiden omituisuuksien vuoksi näistä pyöristä riittää niin paljon puhuttavaa, ajomukavuushan on niissä ihan perr…siasta, hampaiden välissä on pidettävä purkkaa, jotta etuhampaat ei kalkata koko ajan yhteen, bensaa se vie ihan törkeesti, äänet on niin kovat, että kuskilta on kuulo jo ihan mennyt. Mikä saa ihmisen kiusaamaan itseään ja hankkimaan tällaisen pyörän. Niin ja ei se Pirrekään kuulemma sitä koskaan suostu vaihtamaan muuksi. Sitkeetä porukkaa, ehkäpä siitä saa jotain masokisti-kiksejä ;-).

Jos Hannoverin keskustaan pääseminen oli ollut vaikeaa, samoin kuin ruokapaikan löytäminen, niin ei se ulosmenotien löytyminenkään ihan helppoa ollut. Tovi meni ruuhka-aikaan pyöriessä ja loppujen lopuksi saimme ohjeita paikalliselta motoristilta kuinka löytää takaisin baanalle.

Tietöitä oli niin paljon, että alkoi jo pelottaa että pyörän öljyt alkaa ylikuumeta, siinä jonotellessa tien vieressä oli ainakin 3 autoa, jolla syylarinesteet kiehuivat. Se tästä vielä puuttuisi. Yhdeltä bensikseltä vielä varmistettiin yhdeltä mukavannäköiseltä mustalta motoristipojalta että suunta olisi oikea. Hansu ei ollut huomannut, että kahvilla ollessaan GPS:in asetuksiin oli tullut Offline tila, mikä aiheutti tämän epätietoisuuden.

Magdeburg

Hannoverista matka jatkui Magdeburgiin. Se, minkä tässä vaiheessa reissua opimme, että ehkäpä hieman olisi pitänyt tutkia matkareittejä etukäteen, koska meillä ei siis ollut mitään hajua, mistä syystä mikäkin kaupunki on kuuluista, mitä missäkin olisi ollut nähtävää jne..

Näin ollen me pää punaisena vain jatkoimme matkaa eteenpäin ja nähtävyyksien näkeminen, rauhallinen matkanteko oli aika kaukana meidän toteutuksestamme. No, oppia ikä kaikki, seuraavalla keralla me otamme tämänkin huomioon.

Kuitenkin muuten matka oli mukavaa, edelleen suurinta hupia aiheutti meille meidän omat tilannekomiikkamme ja tyhmät jutut, joille varmaan kukaan muu ei olisi edes nauranut. Mutta pääasia että hauskaa on ja voi sanoa, että loma oli tähän mennessä ollut erittäin onnistunut, kukaan meistä ei varmastikaan miettinyt työasioita tai edes ehtinyt ikävöimään kotiin, kun koko ajan riitti toimintaa ja haasteita.

Löysimme kerrankin melko inhimilliseen aikaan, eli maanantaina klo 18 itsemme Magdeburg nimisestä kaupungista. Nyt jouduimme etsimään hotellia melkein puolituntia, kun minkään pääkadun varrella ei näyttänyt löytyvät Hotelli-kylttiä. Yhtäkkiä Anitta huomasi Hotelli-kyltin + vieressä Italialaisen Pitserian. Minkälaisen hotellin löysikään: upea vaaleanpunainen Gaudi-tyylillä rakennettu talo.

Sinne oli ehdottomasti päästävä yöksi, maksoi mitä maksoi. Jälleen respassa ja tokihan meille taas huone löytyi. Ei muuta kun ohjeiden mukaan pyörät talliin ja sitten lähiravintolaan syömään.

Hotellin autohalli oli rakennuksen kellarissa ja sinne ajettiin erillisestä portista. Anitta ensimmäisenä, Pirre hänen takanaan limittäin ja Hansu kolmantena. Kun puomi nousi, Anitta suuntasi pyörän kohti hallia, Pirre perässä, kunnes yhtäkkiä puomi laskeutui ilman varoitusta alas ja Pirre oli juuri kohdalla, mitään tilanteesta tajuamatta, ja puomi esti matkan teon, Pirre notkeana naisena otti pyörän päällä limbo-asennon ja makasi pää takajarruvalon kohdalla pitkin pituuttaan penkillä, puristi pyörää jalkojen välissä kuin rodeohevosta. Vaikka limboaminen puomin alta sujuikin, pyörän päällä pysyminen makuuasennossa ei ollut ihan hallussa. Pyörä jatkoi ajoluiskaa alaspäin, kuski oli siirtynyt kyytiläisen rooliin. Onneksi pyörä kaatui keskelle ajoluiskaa ennekuin vauhti kiihtyi alamäessä huippuun. Hansu kiljui Pirren takana, kuin pientä porsasta teurastettaisiin, tapahtuma oli kuulemma ollut hurjaa katsottavaa. Pirren ensimmäinen huoli kaatumisen jälkeen tietenkin oli, mitä pyörälle tapahtui, kuskista viis. Pyörä nostettiin pystyyn ja jarrukahvan katkeamisen lisäksi muuten näytti melko ehjältä. Kuski ei näyttänyt ihan niin hyvältä: Leuka mustana, kurkku turvoksissa (Puomi oli juuri siinä korkeudessa) ja nahkahousut rikki ja polvet auki. No, huomattavasti pahemminkin olisi voinut käydä ja siitä sitten respaan selvittämään mitä oikein tapahtui ja miten puomi voi pudota päälle, vaikka alla on joku.

Ei selvinnyt sotku siinä, respan neidin englanti oli murto-osa siitä, mitä kolmen leidin suusta tulvi. Loppujen lopuksi saimme hotellin yhteystiedot ja sovimme, että jatkoselvittely käydään kotimaasta käsin, koska asiaa ei respan huonon englannintaidon vuoksi voinut siinä hoitaa. Pirre otti huomattavan paljon kuvia pyörästä ja tapahtumapaikasta todisteeksi jälkipuintia varten. Mikä osoittautuikin hyväksi korvausta vaadittaessa.

kuva9
Kuva kuuluisasta puomista

Äkkiä ravintolaan ja ruokaa, jotta mieliala nousisi. Kunnon italialainen pizza ja muutama olut ja bloody-mary ja äskeinen limboaminenkin muuttui kauhuhetkestä hauskaksi tarinaksi. Hotelli itsessään oli näkemisen arvoinen, jokainen seinä ja lattiankulmaus oli pyöristetty ja jos hiemankin olisi taipumusta matkapahoinvointiin, siihen olisi voinut sairastua pelkästään hotellin käytävillä kävellen.

kuva10
Hotelli
kuva11
Kuva hotlahuoneen WC:stä. Jos täällä ei ole
paha olo aamulla, ei ole sitten missään…


Aamulla aamiaisen jälkeen päätettiin kokeilla että Pirren pyörä toimii ja että öljyä tms. nesteitä ei yön aikana ole lähtenyt valumaan. Pienen kokeiluajon jälkeen kaikki tuntuivat toimivan, puolikkaalla jarrukahvallakin pärjää ja vaikka oikeanpuoleinen peili sojotti suoraan kohti taivasta, ja stongakin oli hieman vinossa, sillä päästäisiin perille: ei kannattanut lähteä vääntämään mitään paikoilleen, koska riskinä olisi, että startti tai vilkut ei toimisi enää sen jälkeen. Magdeburgista tunnuttiin saaneen tarpeeksi ja mieli teki jo päästä perille Thuringeniin

Loppumatka Thuringeniin sujuikin hienosti. Vettä ripotteli aina aika ajoin, mutta olimme jo turtuneet siihen, jos aurinko edes hieman pilkisti, olimme tyytyväisiä. Kaikki on niin suhteellista: Pieni vesisadekeli on paljon parempi kuin esim. kunnon kaatovesisadeilma. GPS:n käyttökin alkoi sujua päivä päivältä paremmin, tosin laaksoihin laskeutuessa hävisimme aina kartalta, mutta onneksi tie ei kadonnut mihinkään, kun rauhassa malttoi ajella eteenpäin, GPS:kin palasi aina jonkun ajan kuluttua ruotuun ja näytti jälleen oikeaa suuntaa. Mutta Hansun takana ajaessa pystyi suoraan näkemään ajajan asennosta, milloin oltiin kartalla ja milloin ei. Kun GPS kadotti meidät, Hansun ajoasento oli hupaisa: nenä kiinni GPS:ään, sitten vilkuilu ympärille (ihan kuin varmistaakseen että joo, edelleen oollaan tiellä) sitten taas nenä kiinni GPS:ään ja tätä jatkui niin kauan, kunnes GPS taas näytti meitin Blondille, mihin pitää mennä ;-)

Thuringen

Thuringenissa olimme perillä tiistaina noin 14 aikaan. Olimme siellä siis vasta tiistaina, suurin osa porukoista oli ollut paikalla jo maanantaista lähtien, jolloin oli avajaiset koko tapahtumalle. Paikka oli upea, se sijaitsi aivan järven rannalla ja leirintäalueen sisämajoitus tarkoitti huonetta kaksikerroksessa rakennuksessa, joissa oli neljän hengen huoneita. Huhh, olimme hieman jännittäneet tätä majoitusta, koska meissä jokaisessa piili ehkä vähän enemmänkin prinsessa-geenejä kuin normaalisti ja emme olisi ilahtuneet kylmästä ja kosteasta mökkimajoituksesta. Paikka oli helppo opastusten perusteella löytää ja pyöriä olikin jo kasapäin parkkeerattu pelloille, jotka nyt toimivat parkkialueina. Siinä samassa kun pysäköimme pyöriämme ja purkasimme kamojamme, myös Marika tuli perille leirille. Hyvä niin, koska näin huoli Marikan pärjäämisestä yksin Saksan teillä ei enää vaivannut mieliämme.

Haimme infosta avaimet, kaikki tarpeelliset rekvisiitat ja lahjukset ja siirryimme kamppeinemme meille varattuun huoneeseen. Tavaroiden purun jälkeen lähdimme etsimään muita suomalaisia ja kertomaan kuulumisiamme. Osa oli jo Magdeburgin limboamisesta kuulleet, koska Pirre oli jo tekstiviestillä kysellyt, josko joku tietäisi moottoripyöräkorjaamoa Magdeburgissa, kunnes totesimme, että tässä mitään korjaamoita tarvita, kunhan jatketaan vain matkaa ;-).

Kävimme vielä samana päivänä lähikylässä ostamassa hieman ruokaa ja juomaa ja samalla pääsimme ihailemaan ihania kiemurateitä, olimme tulleet lähes koko matkan vain baanoja pitkin, joten voi sanoa, että näimme ensimmäistä kertaa kunnolla, minkä näköistä saksan maaseudulla ihan oíkeasti on. Tiet olivat hyvässä kunnossa, ihanan kiemuraisia ja korkeuserojakin löytyy aivan erilailla kuin kotosuomesta, ja kyllä ne paikalliset osasivatkin ajaa näitä teitä paremmin kuin meikäläiset, olimme tientukkeena, kun kieli keskellä suuta kanttailimme pitkin kyläteitä.

kuva12

Ensimmäinen ilta menikin nopeasti. Tutustuimme myös Teltta-baariin, joka alueella oli. Täytyy sanoa, että kylläpäs voi punaisista pikkupulloista tulla paha olla; suss siunatkoon. Ja olutkin maistui kuulemma taivaalliselta. Hauskaa tuntui kaikilla oleva.

Keskiviikko

Seuraavana päivänä oli ulkona Aurinkoista ja lämmintä. Trio Töykeiden huoneessa oli hiljaista, punaiset tehojuomat olivat tehneet tehtävänsä ja Pirre makasi hiiren hiljaa peiton alla jo tutuksi tulleessa Kevätkääryle-asennossa. Anitta makaili auringossa ja nautti kirjasta. Hansuhan ei pysty olemaan hetkeäkään hiljaa tai paikoillaan, joten hän oli löytänyt kuunteluseuraa rannalta, jossa Kata, Marianne, Kirppa, Sipe, Saila ja Parkinson pitivät leiriänsä. Puolen päivän jälkeen Pirrekin pääsi huoneesta ja päätimme lähteä kävelyretkelle lähikylään. Kylä itsessänsä oli melko pieni ja kun vanhan Itä-Saksan puolella oltiin, niin se kyllä valitettavasti vielä näkyi, vaikka talot olivat hoidettujen näköisiä, tarvittaisiin lisää EU-varoja, jotta niitä voisi kunnostaa.

Löysimme kuitenkin kylästä auki olevan terassin ja sinnehän se matka tyssäsi. Istuimme siellä lähes koko päivän tutustuen paikalliseen menoon ja meininkiin. Ihailimme ohiajavia Trabantteja (niitä siis vielä on ihan arkikäytössä!) ja saimme myös seuraa paikallisesta moottoripyöräilijästä, jonka pyörä teki tenän keskellä kylän päästriittiä. Ilmeisesti benziinipumpussa oli jotain vikaa, Muutaman oluen jälkeen Hansu huomasi taas osaavansa sujuvaa saksaa, joten asioiden toimittaminen sujui huomattavasti paremmin. Se, mikä paikallisissa oli huvittava piirre: vaikka kuinka sanoi, että ei en osaa saksaa ja senkin vielä englanniksi, niin he vain jatkoivat juttua ja puhuivat entistä enemmän ja kovemmin. Jossain vaiheessa aina väsyimme siihen, ja vastasimme samalla mitalla omalla äidinkielellämme. Mutta voihan sitä niinkin turista vaikka mistä aiheesta ;-).

kuva13
KLASSIKKO: sekä pyörä että kuljettaja

Terassipäivä olikin viikon ainoa aurinkoinen päivä ja kun kukaan ei ollut varautunut aurinkorasvoin tms. niin tuloksena oli melko huvittaviakin rusketusraitoja. Syntyipä uusi moottoripyöräkerho nimeltään MC Pandat, tai MC Tomaatit. (Istu 7 tuntia aurinkolasit päässä terassilla suorassa auringonpaisteessa, niin pääset jäseneksi kerhoon ;-)

Huom. Koko päivänä ei koskettukaan pyöriin, jotta ei rupeaisi sataa.

Illalla ohjelmassa oli jälleen teltta-baarin tapahtumat ja otettiinpa sitä ennen myös yhteiskuvakin koko Leidien joukosta. Kuva on nähtävissä kerhon sivuilla ja ei kyllä kerro koko totuutta, näyttäisi että ollaan jonkun hautajaisissa. Mutta ihan oikeasti; hauskaa meillä oli. Keskiviikkona esiintyjänä teltta-baarissa oli jokin paikallinen tyttöbändi ja hyvin lauloi solisti. Jossain vaiheessa iltaa Anitta sai jonkinlaisen Vista-herätyksen ja aivan kuin salamaniskusta lähti näyttämään muille mallia, kuinka jorataan ja välistä huudettiin VISTA, VISTA ja huidottiin käsiä. Anitta sai Parkinsoninkin mukaansa herätysjoukkoihinsa. Me muut jäimme hölmistyneinä katsomaan, mitä ihmettä.. ! No hauskaa oli….

Torstai

Nyt oli vuorossa ostospäivä, Tarkoitus oli mennä ensin lähikaupunkiin Hein Gerichen moto-liikkeeseen ja sitten Ehrfurtiin ja postittaa kotiin turhia vaatteita ja varustuksia, niin on taas tilaa laukuissa hankkia uusia ja tosi tarpeellisia varusteita lisää.

Kuvittelimme, että kyseessä oli sellainen 6 tunnin reissu, mutta olisihan meidän pitänyt muistaa tämä meidän pikkuinen musta pilvi, joka odotteli hiljaa paikoillaan, kunnes käynnistimme pyörämme ja sittenhän sitä taas ilo irtosi. Ajoimme pienen vihma-sateen saattelemana kaupunkiin, muutaman puhelinsoiton jälkeen löysimme moottoripyöräliikkeenkin ja Pirre osti uudet ajohousut rikkimenneiden tilalle. Niin ja fleece-puseroita oli tarjouksessa kuten myös hanskoja.

Kun ostokset oli suoritettu, alkoi nälkä kurnia jälleen vatsaa. Onneksi me kolme leidiä olemme kaikki kovia syömään ja kukaan ei koskaan pistä pahaksi pientä ruokataukoa. Tämän jälkeen katsoimme jälleen kartasta, että pikku pyrähdys, niin olemme Ehrfurtissa. No, olisihan se pitänyt tietää, matkaan meni taas 3 tuntia ja takaisin tulomatkalla kohtasimme kunnon ukkosmyrksyn ja vettä tuli niin paljon, että oli välillä jo pakko pysähtyä.

Mitä pahaa me oikein olemme tehneet, että meitä näin rangaistaan. Kun keskustelimme tästä luonnon ihmeestä muiden suomalaisten kanssa, niin osa porukasta oli päässyt Suomesta Thuringeniin ja eivät olleet kertaakaan kastuneet matkalla. No eivät kai, kun kaikki sadepilvet seurasivat meitä.

Illalla palattuamme Ehrfurtista päätimme, että nyt tämä leirielämä saa riittää. Sinänsä faciliteetit leirillä olivat loistavat. Ainoa mitä voisi palautteena antaa, oli se, että vaikka kyseessä oli WIMA:n kansainvälinen kokoontuminen, esim. kaikki ruokalistat olivat paikanpäällä vain saksaksi, mikä teki ruuan tilaamisen erittäin jännittäväksi. Myöskään pyörille ei ollut mitään pesupaikkaa, sitä olisi monen päivän sadeajon jälkeen kaivannut. Mutta muuten kaikki sujui hienosti ja voimme todeta, että WIMA:n rallikin on nyt koettu.

kuva14
Trio Töykeät

Sovimme Lappeenrantalaisten kanssa, että lähdemme heidän kanssaan perjantaina ajelemaan kohti Berliiniä, johon me aioimme seuraavaksi suunnata. Marianne ja Kata olivat kehuneet Tropical Islandia, mikä on lähellä Berliiniä oleva vanha zeppelin –tehdas, josta oli muunnettu trooppinen paratiisi, hieman kylpylämäinen paikka, josta voi varata heinämajan hotellihuoneeksi. Arvasimme, että emme saa enää ko. paikkaan yösijaa, mutta päätimme kuitenkin suunnata sinne, josko kylpisimme siellä muutaman tunnin ja jatkaisimme sitten matkaa Berliiniin.

Näin tehtiin ja lähdimme matkaan. Nyt sadekaan ei meitä kovasti kiusannut, koska mukana oli niin monta hyvän ilman suosikkia, meidän kolmen paha karma ei riittänyt kumoamaan heidän auringon paistetta. Hyvä niin. Paluumatka Thuringenista Berliiniin kulki pikkuteitä pitkin, mitkä olivatkin mukavaa vaihtelua tulomatkan baanojen sijaan.

Tosin, sitten kun olimme menneet 10 kylän läpi, me olimme nähneet jo kaiken, kaikki kylät alkoivat ja loppuivat samalla lailla, samat nopeusrajoitukset, mukulakivetykset ja pomput ja kylätkin alkoivat näyttää samanlaisilta. Loppujen lopuksi pääsimme Tropical Islandin pihaan, kello oli jo sen verran myöhä, että totesimme parhaaksi vain käydä kurkkaamassa miltä sisällä näytti ja jatkaa matkaa Berliiniin, jotta saamme vielä yösijan, ennen kuin ilta vaihtuu pimeäksi yöksi.

Berliini

Berliinin lähelle päästyämme erkaannuimme Lappeenrantalaisten sakista ja lähdimme etsimään tietä perille. Hansu ensimmäisenä ja nenä kiinni GPS:ssä. Mutta jossain vaiheessa tapahtui se, mitä vain voi tapahtua blondille: GPS:n mukaan piti mennä suoraan ja kuitenkin todellisuudessa tie loppui. Vaikka siellä oli selvät kyltit, että tästä ei mennä etiäpäin, koska tie on katki: Hansu tuijotti GPS:n ohjeita ja kiersi muina naisina kaikki kieltomerkit ja jatkoi tyynesti matkaa gepsin osoittamaan suuntaan. Vielä siinäkin vaiheessa kun löysimme itsemme hiekkakuopalta, josta rekat hakivat lastin täyteen soraa, Hansu vain päättäväisesti meni sinne, mihin GPS näytti.

Jaahas, ilmeisesti taukoja oli pidetty liian vähän ja hoksottimet eivät olleet ihan parhaassa mahdollisessa kunnossa. Homma laukesi vasta kun Pirre otti ohjakset käsiin, ajoi Hansun ohi ja lähti viemään kolmen koplaa takaisin sinne, mistä oltiin tultu ja vanhanaikaisten tie-viitoituksien avulla sitten löydettiin takaisin Berliiniin vievälle baanalle. Ja vähän ajan kuluttua tästäkin tapahtumasta saatiin hyvät naurut aikaiseksi.

Kun pääsimme Berliiniin, etsimme jo tutuksi tulleeseen tapaan hotellin. Se löytyikin heti ja vapaita huoneitakin piisasi. Ja kun hotellin vieressä oli vielä italialainen ravintola, josta kantautui neniimme aivan taivaallinen tuoksu, valinta oli helppo tehdä. Hotelli ei ollut aiempiin verrattuna ihan luksusluokkaa, mutta pääasia, että lakanat olivat puhtaita ja aamiaistakin oli tarjolla. Saimme pyörät sisäpihalle parkkiin. Heti hotelliin päästyämme siirryimme viereiseen ravintolaan ja tilasimme annokset. Ruokavalio koko viikonajan oli ollut melko rasvapitoinen, paljon ei vihanneksia tai hedelmiä oltu nautittu kotimaasta lähdön jälkeen. Mutta ilmeisestikin kulutus ajaessa on valtavaa, koska housut tuntuivat kuitenkin putoavan päältä. Matkaväsymys alkoi jo painaa ja Pirre + Hansu saivat aikaan elämänsä ensimmäisen kinankin ruokaa odotellessa. No, ruoka sai taas mielet paremmiksi ja kinatkin sovittiin. Niin ja edelleen oltiin sitä mieltä, että kyllä me ollaan niin mainio porukka, että uudestaankin on matkaan lähdettävä. Kun matkalla oltiin oltu jo viikon verran ja oltu sananmukaisesti yötä päivää yhdessä, väsyneenä, kiukkuisena, nälkäisenä, niin totesimme, että on tärkeää, että lähtee matkaan sellaisten kanssa, joiden seurassa viihtyy ja voi olla täysin oma itsensä, vahvuuksineen ja heikkouksineen, enemmän kuitenkin vahvuuksia kuin heikkouksia…..

Lauantai

Jätimme aamulla aamiaisen jälkeen kamppeet hotellille luggage-roomiin: raahasimme kaikki tavaramme huoneesta hissiin ja hississä oli jo yksi mieshenkilö, joka tuskastuneena katsoi meidän touhujamme, kun pidimme hissin ovea auki ja lappasimme kamaa hissiin sisään. Miten ihmeessä pyörän päälle mahtuukin näin paljon kamaa ja kun meillä ei ollut edes niitä telttoja ja makuupusseja, yms. outdoor-varusteita.

Kun viimeistä säkkiä vedimme sisään hissiin, kuului kilahdus ja jotain putosi hissinoven raosta suoraan alas hissikuiluun. Tuli syvä hiljaisuus: Mikä se oli ? Mieshenkilö hississä sanoi jotain saksaksi, jonka Hansu tulkitsi avaimeksi. Siis MIKÄ AVAIN ? Hetken hiljaisuus ja totesimme, että ne oli Hansun pyörän avaimet.

Tulkkasimme tämän myös hississä olevalle miehelle, joka heti ymmärsi kuinka karmea tilanne oli. Hiljaisuutta kesti noin sekunnin, jonka jälkeen purskahdimme kamalaan räkänauruun, ei voi olla totta, kuinka se avain meni kuin sukkana sitä puolen sentin levyisestä raosta ja kun siinä oli vielä avaimenperäkin, pieni punainen Buddha. Mies hississä ei voinut ymmärtää miksi me aloimme nauramaan näin karmeassa tilanteessa.

No sitä sitten tohinalla respaan ja Hansu alkaa selittämään aivan tohkeissan, että : I’ve got a little red statue, red buddha ! It went down under elevator, not in Australia, but down under.. Voitte kuvitella respan neidin ilmeen – mitä ihmettä se oikein tarkoittaa, miksi se puhuu Australiasta ja Buddhasta… Hansu oli niin käärmeissään pienen punaisen buddha-avaimenperänsä katoamisesta, että neidille jäi siinä kiireessä ja paineessa kertomatta, että sinne putosi myös siis moottoripyörän avain. No, Pirre meni jelppimään, kun Hansu oli selvästikin shokissa ja selitti, there were also a motorcycle keys, and now those are in service-room, under elevator.

No tilanne alkoi selkiintymään, mutta avaimia ei ollut mahdollista saada lauantaina sieltä pois. Huoltomies olisi paikalla vasta maanantaina. No, onneksi olimme ottaneet vara-avaimet mukaan, vaikka joku meistä olikin hieman skeptinen että mihin ihmeessä niitä nyt tarvitsisi. Mutta avaimet eivät siis välttämättä vain huku, saksalaisten hissit voivat myös syödä avaimia viattomilta turisteilta. Järkytyksestä selvittyämme jatkoimme alkuperäisen suunnitelman toteuttamista ja otimme taksin, jolla lähdimme tutustumaan paremmin Berliinin keskustaan.

Kansallismuseossa

Tiesittekö, että Berliini on EU:n toiseksi suurin kaupunki, Lontoon jälkeen. Oli huomattavasti mukavampaa kuljeskella auringonpaisteisessa Berliinin keskustassa shortsit päällä, kuin ajokamppeilla. Branderburgin portin nähtyämme päätimme käydä sivistämässä itseämme kansallismuseossa ja saimme sitä kautta loistavan pikakatsauksen Saksan historiaan, siellä selvisi myös että Magdeburg jossa olimme yöpyneet oli erittäin vanha ja historiallinen kaupunki; Magdeburgin historia alkaa vuodesta 805. Keskiajalla se oli ollut Euroopan merkittävimpiä kaupunkeja. Magdeburgiin haudattiin myös sodan jälkeen Adolf Hitlerin ja Eva Braunin ruumiit, jotka sittemmin tuhottiin lopullisesti.

Ihastelimme vanhoja ritarihaarniskoita ja mietimme, että turhaan me ajokamppeitamme haukumme kömpelöiksi ja painaviksi: miettikääpäs, kun entisajan ritari on pistänyt haarniskan päälle ja hypänyt hevosen selkäänn, ne varusteet ovat painanneet vähintään 50 kiloa ja niillä on vielä vaikeampi mennä vessaan kuin motovarusteilla..;-) Otimme myös hauskoja kuvia, joista voimme ottaa mallia seuraavaan reissuun: Tässä esim. loistava päiväteltta ulkoilua varten öitähän me emme vietä teltassa, vaan kunnon huoneessa, jossa oikea sänky ja lakanat) ja tässä myös mainio matkapiano, jolla Pirre voisi hauskuuttaa seuralaisia laulun kera illanvietossa.

kuva15

Museossa oli hyvä myös hiljentyä hetki nykyhistorian karmeimman vaiheen äärelle. Kuvat juutalaisvainosta ja keskitysleiristä olivat karmeata nähtävää, mutta tärkeä viesti tulevillekin sukupolville, jotta se ei unohdu ja sellaista ei uudestaan enää pääse tapahtumaan.

Museon jälkeen viihdytimme itseämme kaupoissa ja tietenkin jälleen syömisellä, nyt vihdoin löysimme ravintolan josta sai kunnon hapankaalia ja itse tehtyä veri- ja maksamakkaraa, ai että oli hyvää. Sen jälkeen alkoi tulla hoppu, meidän oli tarkoitus hakea kimpsut ja kampsut hotellilta ja kiirehtiä vielä Berliinin Louisiin ennen kuin suuntaamme nokan kohti Rostockia. Näin teimmekin ja siirryimme taksilla tuliaisostosten jälkeen hotellille ja pakkasimme kamat pyörien päälle.

Siinä pakatessa sitten kertasimme kaikkea tapahtunutta ja totesimme, että ei kahta ilman kolmatta: ensin Pirre limboilee puomin alta ja rikkoo pyörää ja itseään, sitten hissikuilu syö Hansun motskarin avaimet. Mitäköhän vielä ehtii tapahtua ennen kuin päästään kotiin ? Tähän Anitta tokaisee: ”no niin, ilmeisesti nyt on hänen vuoronsa järjestää jotain hauskuutta”. No, lähdimme matkaan ja olimme ehtineet ajaa ehkä 10 minuuttia hotellilta, kun Anittan takaa tuleva auto ajoi Anittaan perään. Siitä ei hyvää seurannut: Anittan pyörä kääntyi ensin sivusuuntaan ja sitten siitä kyljelleen.

Pirre ja Hansu olivat jo viereisellä kaistalla pysähdyksissä kääntymässä vasemmalle. Se oli karmean näköistä katsottavaa. Mutta se alastulo: Hyvä ihme, miten joku voi tulla niin hallitusti ja hienosti pyörän päältä: Ennen kuin pyörä kaatuu kokonaan maahan kyljelleen, Anitta tekee ilmassa jonkunlaisen kuperkeikan ja laskeutuu kahdelle jalalle kuin kissanainen konsanaan, kädet edessä: ihan kuin James Bond elokuvassa. Aika pysähtyi siihen hetkeksi.

Hetken kuluttua juoksimme Anittan luo ja tarkistimme, että hänellä on kaikki kunnossa. Mitään näkyvää vammaa ei ollut ja mihinkään ei tuntunut sattuvan, hyvä niin. Sitten nostimme pyörän äkkiä ylös, jotta kaikki nesteet ei vuotaisi pois. Kuvittelimme että pyörällä voisi vielä mahdollisesti ajaa, mutta se oli turha toivo. Ei ollut pyörästä enää matkakumppaniksi.

Anitta otti tilanteen niin kylmän rauhallisesti, että hetken mietin, onko hän vielä ihan shokissa, mutta ei, Rouva Rautahermo soittaa kylmän viileesti vakuutusyhtiöön, pyytää vastapuolta soittamaan poliisit ja alkaa hoitamaan kolaritapahtumaa kaikessa rauhassa, ihan kuin näitä tapahtuisi viikottain. Ainoat, jotka siinä hösöttivät ja puhisivat ja huokailivat, oli Pirre ja Hansu.

Soitto poliisille ja paikalle sattui vielä parahiksi ambulanssikin, heti tapahtuman jälkeen ja paikalle tullut ensiapuhenkilö vielä tarkisti, että Anitta on ihan kunnossa. Yli tunnin ajan odotimme poliiseita ja kun saapuivat paikalle, niin tapahtumien kertominen oli hupaisaa, koska poliisit eivät osanneet englantia. No, onneksi palomiehistä yksi taisi tätä kieltä jonkin verran ja paperit saatiin kuntoon. Sitten ei auttanut Anittan muuta kuin ottaa taksi, jotta ehtii Rostockiin. Pirre ja Hansu lähtivät hiljaisuuden saattelemana ajelemaan kohti Rostockia, ei uskallettu pysähdellä eikä juuri vaihtaa edes kaistaa, äskeinen tapahtuma oli vielä liian silmien verkkokalvolla.

Matkan varrella näimme koko matkan upeimman auringonlaskun. Siitä ei valitettavasti saatu kuvaa, kun ei siis uskallettu pysähtyä, jottei nyt vaan mitään enää sattuisi ja päästäisiin kotiin samalla laivalla. Mutta onneksi kaikki meni hyvin ja lopuksi kaikki kolme pääsivät perille Rostockin ja sieltä laivaan, vaikka Anitta sen kyydin joutuikin tulemaan rekan kyydissä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

kuva16
Tässä ollaan jo kotikamaralla

Loppusaldo

  • lunastukseen mennyt moottoripyörä
  • rikkinäinen jarrukahva ja peili + vääntynyt stonga + risat nahkahousut ja kuskin itsetunto
  • 1 kpl kadonneita avaimia + Punainen Buddha Avaimenperä !
  • Loputon määrä hauskoja muistoja ja tarinoita

Totesimme lopuksi että kaikki mitä menetimme oli mammonaa ja rautaa ja aina korvattavissa, mutta kaikki se, mitä me matkasta saimme, oli muistoja ja kokemuksia, jotka pysyvät mielissämme aina. Uskoisin että tämä ensimmäinen ulkomaan reissu tulee aina pysymään muistoissamme, vaikka uusia reissuja tulee ja menee.

Olemme kaikki edelleen täysissä sielun (?) ja ruumiin voimissa ja kova halu on tehdä ensi kesänä uusi reissu kolmeen pekkaan. Mottoripyörän avaimet postitettiin Hansulle (tosin Budhha ei tullut takaisin…), Pirre jatkaa keskustelua hotellin kanssa tapahtumasta meilin välityksellä ja Anittan pyörä meni lunastukseen ja uusi ihana kulta on jo hankittu ensi kesää varten.

Muutamia asioita ehkä otimme opiksi, mutta muutamia juttuja, jotka mielestämme toimi hyvin, teemme uudestaan:

  • Kannattaa lähteä reissuun porukan kanssa, jota jaksaa kuunnella vaikka kuinka potuttaisi.
  • Luottamus matkaseuraan pitää olla luja ja sopimus että kaveria ei jätetä
  • Aikataulu saa olla löysä, jotta jää varaa jäädä johonkin mukavaan paikkaan tai toisaalta jatkaa matkaa. Eli jatkossakaan emme varmasti buukkaile hotelleja etukäteen.
  • Hankitaan kunnon kartta ja semmoisella mittakaavalla, että hölmömpikin ymmärtää, kuinka pitkät etäisyydet ihan oikeasti on..
  • Puolet kamoista voi jättää kotiin, Euroopassa ei ole yhtään sen lämpimämpi kuin Suomessakaan, eli unohda hihattomat topit yms.
  • Selvitä etukäteen nähtävyyksiä, ja taphtumia: jos tietää suunnilleen mitä haluaa nähdä ja kokea, on hyvä ottaa se asia huomioon reittiä tehdessä ja ottaa osoitteita mukaan.
  • Ota vara-avaimet mukaan ja vakuutusyhtiön yhteystiedot mukaan.


jutun kirjoitti Pirre, Hannele ja Anitta

Takaisin